Nyt jo piru nauraa tohti, näytti aatteet akanoiksi, kirnus hengen voitot voiksi, kauas kannel niekan johti korven onkaloita kohti, erämaihin erakkuuden; yksin kanssa ikuisuuden näin hän istui, näin hän pohti.
Saapui aatteet kaikenlaiset suuren yksinäisen luoksi, tuli luode, tuli vuoksi, matoi kangastukset maiset. Joskus pilvet purppuraiset aron iltaan ilon heitti, vaan ne kaikki jälleen peitti samum-tuulet tuiskivaiset.
Mut ei aina murretulla ylvään yksinäisen mieltä, jok' ei kaipaa ilon kieltä, jot' ei kiehdo kiilto kullan. Laureatus, lapsi mullan, katkeruutta keitti, kantoi, kunnes kaikki heitti, antoi päivän mennä, toisen tulla.
Ja ne saapui maita soita, päivät pitkät, päivät harmaat. Piili laulun keijut armaat, jotka ennen karkelolta piti illoin ihanoita, väikkyviä, välkkyviä. Mieli punoi säikehiä. punaisia, kamaloita.
Yöt ja päivät yhtä hamaa aatos kiersi, aatos kulki, yhteen huulet kuumat sulki, saattoi kielen sammaltamaan. Lyöty, lannistettu lamaan, varmaan hulluks oisi luultu, ellei lapsest' asti kuultu hänestä ois melkein samaa.
Fatalismi, köyhän silta, aina parhain oppi orjan, teki itsepäästä norjan, taittoi niskat niskurilta. Kulki niinkuin kesä-ilta yli mielen uhman pahan; ja hän oppi poimimahan kukkasia kaljamilta.
Ja hän taipui taakan alle, tyytyi niinkuin tyytyy rukka nöyrtymyksen kalvas kukka kasvoi korven kulkijalle. Ja hän nousi kukkulalle, näki tyhjäks elontyönsä, laski sauvan, päästi vyönsä sekä kuoli maailmalle.
Hän, mi kärsinyt ei iestä, astui valjahisin hyödyn; karvas oli kalkki lyödyn, vaan se juuri koetti miestä. Mittas reunat mieron tiestä, kulki teitä köyhän, kurjan; näin voi piiska elon nurjan kaurihista kilin piestä.
Ja se suuri fatalisti oli mielestään jo kili: tunto pesty, tehty tili elon kanssa kaunihisti. Ja hän huokas, kädet risti maailman tään tähden huonon, vihdoin kauriin vuoriluonnon kirkon pihattoihin pisti.
Laureatus muiden lailla vangiks otti järjen oman, järjen aina rauhattoman, järjen vastausta vailla. Asui mailla autuailla, tuli verraks tuhansien, kiros riemun, siunas hien, sai jo majan armon mailla.