Saapui aika sovituksen, aika lapsuus-onnen lauhan, aika anteeks-pyynnön, rauhan, äidin helmaan palauksen; ja hän aukas kodin uksen, katsonut ei enää taaksi, ettei uppois Herran haaksi jälleen uneen kauhistuksen.
Katsoi ylle, katsoi alle, ja hän tunsi uudet tuoksut, kuuli uutten vetten juoksut, palas voima voipuvalle. Kruunu viittoo voittajalle! Paastoo paha lihas luuksi! Taivu sielu tarvispuuksi, taivu taivaan jumalalle!
Hän, se Mestari, mi muovaa maailman ja ihmismielet, virittää voi harpun kielet soimaan virttä uutta, luovaa; kohta sanan voimin huovaa Herran haaksi Herran teitä: ei Hän kiellä, ei Hän peitä armoansa anteeks suovaa.
Herran sana virvoittaapi niinkuin virta, vesilähde, Herra nostaa huomentähden poveen sen, ken rakastaapi. Elo selvityksen saapi, kaikki kirkastuu ja koittaa; Laureatus voittaa, voittaa, laaksot, vuoret valkeaapi.
III.
Pyhä Antonius.
Pensaat puron vieremälle hiipiä hiljaiset ja taajat, hiljaa puiden latvat laajat hymyy laineen leikkinälle. Vieremälle vihreälle tyttö käy ja kuroittaapi, ja sen rinta riksuttaapi ja se ei lie hyvä hälle.
Laureatus, laulurukka, seisoo, miettii tytön luona; varoa ei tiedä vuona, mutta murheinen on hukka. Vihryt, kaunis nurmen nukka tuossa kutsuu, viittoo luokse, ruoho kuiskaa: "Joudu, juokse, viini vartoo, taita kukka!"
Sanat tuhmat eivät leikkaa ääntä sydänkielen herkän, iltarusko kuusenkerkän yli heittää kuperkeikkaa, yksin tuuli käy ja teikkaa heinäin huojuvitten päällä; kuule ei kuin kivet täällä, jotk' ei kerro joka seikkaa.
Laureatus aatteissansa kauan, kauan tuumii tälleen… vanha metsämieskö jälleen täällä panee paulojansa? Hyi, barbaari himoissansa! Pulmu pälvellään on pyhä. Vaan hän tuumii, tuumii yhä, eikä laukee pulmun ansa.