Tien laulavan polkua viipyen pois minä kulkisin haaveessa harhain, meri, aallot ja aurinko viimeisen lois kesän kaunihin katseen, mi ystävän ois, ois kuin on mun kaipuuni parhain.
Polyteknikkojen marssi.
EI meill' ole mainetta es'isien, ei muistoja, muinaisuutta, mut jäljissämmepä kultahinen kevät kasvavi laihoa uutta. On kalpamme tieto, on kilpemme työ, näin kultuurikansoa luodaan, toden tieltä ja valkeuden väistyvi yö ja kunnolle kunnia suodaan.
Ei hurmehin lippumme hulmuakaan, ei riepuina riipu sen vaate, ei murhista, kauhuista muistuttamaan käy puhtahan viirimme aate. Sen kultakirjoja katsokaa! Ne korkeella tahdomme kantaa. Ei kansalle onnea kauniimpaa kuin työ sekä terveys antaa.
Käsivarret jos vankat poikaisi lie, jalo lippu, nyt liehu ja loista! Väkivalta ei rankaisematta vie sun kruunuas aurinkoista. Sua suojaa vartio uskollinen, sen rinnoissa lyö ajan laineet, valo valta on vuossadan vastahisen, ei menneiden muistojen maineet.
Työn lapset! On aateliskilpemme tuo, sotatorvemme ylpeä, sorja, se vaikka ei maailman mainetta suo, maat, valtiot vaivamme korjaa. Me syrjässä seisomme, kuolemme vait, vain työmme on hautamme pylväs, se kestävä on ajan ankarat lait, on onnemme ainoa, ylväs.
LYBECK
Kun tuli kuoli.
Istuivat piirissä kansan päät, tuskallisna he vahtivat tulta. Loisti, leimusi liekkien häät, karkeli kipunain kirjokulta. "Ne lentävät liikaa, ne polttavat talon", yks virkkoi, ja kaikki tuumivat niin, ett' olla se vaara voi tulipalon. Tulen ympäri muuri näin muurattiin. Mut tuli ei häkissä viihtynyt, se tien läpi muurinsa poltti nyt, se leimahti kansan päämiesten eteen, jotka torkkuivat työnsä tehtyään.
Niin nous heistä ylin ja sammutti veteen
koko rovion, kauhu sydämessään.