Runoilijat.
Se laulu, joka nyt ei tahdo laata, kuin pääsky lentäköön se liki maata, on aika tuulen, aika myrskyn nyt. Valkeena särkkä seisoo vaahdossaan, hajoovat heinät, luodut kuivamaan, pelloilla päiv' on pölyyn pimennyt.
Nyt kaikki yrtit, puut maa-emään juurtuu, mi nosti ne. Myös meille hetki suurtuu, elämäntaisto tunnussanan saa. Mut päällä pilvein, alla taivaan seijaan, tään ajan laulun ilmalaivat leijaa ja tuuleen tuonen-vankkaan — liputtaa.
Minun vihani.
I.
Ma vihaan näitä lauhan laulajia; ne sanarikkaan proosan sorvaa, ne rytmin ylpein hurmaa korvaa ja kukin leikkii vapaus-ritaria.
Jo vuodet kuullut oon
tuon laulun tuulta kaislikkoon.
Se nyrkki milloinkaan ei lyö,
se salama ei koskaan satu maaliin.
Ma vihaan virttä nukuttajan. He eivät; — miehet, jotka uskaltaa hien ja loan halki vaeltaa, on miehet ajan.
II.
Sanoja ammoin opin vihaamaan ja rakastamaan elämää. Luo maan ma painausin, sen imin voimaa vankkaa. Niin satoi taivas meille yötä sankkaa; sanoja kaksinkerroin vihaan nyt.