Väsyneitä puita.
Yö, jota kauan, kauan varroimme, lujaan ympäri päittemme sulkeutukoon! Myrsky ei lepää, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; törmällä seisomme, kaukana, kauimpana.
Lyö runkomme, myrsky, lyö viimeinen vastus juurista syömessä vanhan maan! Yö ei sitä kerro, aallot eivät asetu — ei aamu meitä varro; mut ei taipua, murtua vaan … vain murtua.
Lainehet ahnaat, laajaksi hautamme luokaa, tehkää suureksi kaatumisemme! Kerran vaikenee myrsky, kerran valkenee yökin — ei meitä aamu varro; uuvuimme myrskyssä seisomaan, myrskyssä sotimaan.
1903.
MÖRNE
Viha.
Se syöpyy mieliin kuin ruoste rautaan. Se tarttuu kurkkuun kuin vehkaleipä. Se puree kuin kylmyys paljasta, ryysyistä kyynärpäätä.
Ei hän, joka tänään nyrkkinsä nostaa puhujalavalla sen ole isä. Sadat vuodet se maassa on itänyt hiljaa kaikissa, joilt' oli estetty ilma ja päivä, se huutaa aikojen syvyydestä, se on perintö isien, jotka murtuivat työssä taa auran ja karhin, joilta kielletty jano oli kirjaan ja kynään, jotka kyntivät alla herrojen ikeen, jotka tahtoivat itse asua maansa ja vietihin raastaen herrojen sotiin; jotka tahtoivat nostaa kattonsa matalan ja äänensä nostaa ja kokea voimansa määrän ja herrojen pilkkaa palkaksi saivat.
Se viha, jok' on perintö harmajan muinais-ajan, se kutsuu, se kiehtoo, se liehtoo laumoja sotaan, se kytee kuuntelijoissa ympäri puhujalavan, alla toukokuu-taivaan; se syttyvi, kun sanat leimuavat, se silmäin tummista kulmista iskee tulta, se on tuomion kostava raippa, mi lyö maahan valtion hauraan.