Kaunis karkuri, oi! En ole tiikeri, en lie leijonakaan Libyan korvesta, jätä äitisi jäljet, kypsä miestä jo seuraamaan!
Vergiliuksen lähtiessä.
Suojelkoon sua taivas, oi, suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! Teljetköön isä tuulien kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.
Kannat, oi alus, kallista!
Saata Vergilius Attikan rannalle,
saata ehjänä sankari,
että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.
Rautatammi ja vaski lie
kolminkertahinen ympäri rinnan sen
ollut, ensin mi uskoa
aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,
eikä peljännyt puuskia pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, tuon, mi hyökyjä Hadrian hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.
Olla kuoleman-kylmä se
mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla
nähdä nuo merihirviöt,
kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.
Turhaan maat sekä mantereet
luojat leikannehet lie meren kuohuilla,
koska kuitenkin irstahat
haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.
Uljas kaikkea uhmaamaan,
heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.
Uhmin Iapetuksen iaps
vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.
Tuotu kun tuli linnastaan
taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet
oudot maan yli lankesi,
kuolo askeliaan kiiruhti ankara.