Kauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli paljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti livahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa tihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt, ennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli harvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että olivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.
Kuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi tuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki hypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi virtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu syvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä solahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien kirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni alta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa karkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta virtaan.
Wähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman lintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten kulkiain tykö lentelevän. "Mitä nyt näet?" kysäsi vieras. "Näenpähän, vastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä lintuja kulkioiten ympärillä lentelevän." Sihen lausu hän, kutsuttavan niitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi, ahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi semmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella tavalla kokevat häntä vaivata.
Oh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö ole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään, sitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään silmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä myöten kulkivat.
KatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni ja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä kalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä toisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli nähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla kasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla asujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla päässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset istuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa ihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja sulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen tapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille asuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne olevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: "noita ikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden takana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit ajatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen. Heidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta puhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla, ihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset nurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka läpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä, ylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka viepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja kohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista ja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt tekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa nautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen elämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!"
Werrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä saaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki puolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen ei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli kadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en siltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni, vuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.
Waatteista.
Waatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei niin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis kylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka tukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja, kuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu vikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen paksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet ole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten, tottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista. Ei talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen pukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki hikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia eli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta viluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää vanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät veren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei pidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen aikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä asia panna muistoon.
Pää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju, hiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti päärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja ja kohtauksia.
Paksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja hyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.