Muutamat luulevat sanoista suomiehen maa, kuten heidän arveltuansa tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana suomies ei ole kielessämme tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet, sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai pian tämän vertanen nimi lupoama eli luvattu maa, siitä että se Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.
Muinelmia.
Mehiläinen, meiän lintu,
Lennä tuonne, kunne käsken,
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse;
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää, tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa, joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää, ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista. Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi. Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti. Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor, Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa tavoteltuna.
Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä, hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi, kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua, nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen, tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna, niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa. Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi päiväsiä matkojansa kuni ennenki.
Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä, kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut. Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta. Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun: pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty, eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi, isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki. Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi, taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.
Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.
Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret, Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki toiste enemmän.
[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l. verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto, luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.
[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k. voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys firmamentum ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.