Siitä sai nimensä Suomi;
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Wieläki kemä'käköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.
* * *
Waan sua, kevä'ikäköneni
Kiittelen, ylistelen mä,
Senki kerran kukkumasta,
Hymän hetken hekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuulumoille kuulun miehen.
Sanon sun Kalevan käeksi,
Suomen lakson laulajaksi,
Suomen impien iloksi,
Suomen sulhojen suloksi,
Kaiken kansan kaunihiksi.
Kuku aina aikonasi,
Hellittele hetkinäsi!
Kuku kummut kultasiksi,
Hongikot hopeisiksi,
Huolemme kiiku huviksi,
Ikävät iloksi laula.
Kuku meiän kuusikoissa,
Laula meiän laksoloissa;
Laula lemmet tyttärille,
Naimaonnet neitosille,
Sulhoille suloset retket,
Pojille polut parahat.
Laula miehet lapsistamme;
Aika uhkiat urohot,
Tarkimmat talon isännät,
Poikasista pienosista;
Hyvät muorit morsioista,
Tyttäristä tyynet vaimot,
Taitavat talon emännät.
Jälkimaine. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;' jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta suoda tulevan suomi samate kun sanoista luoda, myödä, syödä tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista) sanoista luoia, tuoia, taida sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista elää, särpiä, hapata sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami (happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä jne.
Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme oli alusta esimerk. elämä yhteinen nimyt sekä elolle että eläjälle ja niin osottaa vieläki elo seka elämätä että elatusaineita.
Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: en toki minä eloani heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu, niin toinen ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa elämätäsi tahi tavaroitäsi, jälkimmäisessä oloasi eli jotai luontokappaletta. Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset pääteensä. Sillä tavalla erotettiin elämi (eläin) ja elämä, luomi ja luoma, suomi ja suoma, josta vieläki sanotaan suomalaiset eikä suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin, siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan, ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa kuutama, muutama, valkama, vaarama, muurama, joiden siaan toiset sanomat kuutain (kuudan, kuuan), muutain (muudan, muuan), valkain, vaarain, muurain ja toisissa mutkissa kuutaman, muutaman, valkaman eli kuutamen, muutamen, valkamen jne.
Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten ma (mä) ja mi vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen ma ja mä keralla päätteen minen, joka millään ei ole kun johdettu muinosesta mi päätteestä, esimerk. polttama, -minen, survoma, -minen, käymä, -minen, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.