Suomen Synty.
Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsioa,
Asunmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lassa laksaloissa
Kuunteli kevä'käkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauheita.
Ei löynnyt elinsioa,
Asunmaata armahinta,
Wiikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahan näköset.
"Ei siinä sioa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirty siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät, ihanat,
Saavutti sataset järvet,
Salot, saarimaat, tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti;
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komiat,
Lehot, laksot, lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevä'käkkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.
Sanan virkko, noin nimesi,
Itse lausu ja pakasi:
"Tuotapa minäi toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopian helähtämätä."
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa sulonen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."