Sitte kohta kortit osti,
Alkoi pouata pojille,
Emännille ennustella; 95
Tuli palkaksi tupakki.
Talvet korjassa körötti,
Kesät kulki kuokkimassa,
Kuokkapalkalla kylissä.
Wiimmen suuttunut sihenki 100
Jopa vaihtoi vaattehensa,
Kantoi kamlottiasunsa,
Wietäväksi Wiipurihin,
Saaha lehtiä' leveitä,
Wielä kerran virnaskoita. 105
Niin poltti polonen akka
Tupakkia tuskissansa;
Neuoi aina nuorempia,
Ettei pahasti pitäisi
Piippuväelle puhua; 110
Lapset vahvasti varotti
Ettei taimet tallattaisi;
Weipä vettäki välistä,
Kantoi taimen kasteluksi;
Warottipa varpusetki, 115
Taimitarhasta ajeli.
Jälkimaine. Tämän runon ynnä viisi muuta, nimitettynä Ruotipojan Runo, Kirjavaisen Kiitosruno, Naimaruno, Markkinaruno, Talkkousruno, sain syksyllä v. 1831 Juhana Ihalaiselta, rampa, kivulainen ruotimies Rautalammin pitäjässä. Jokapa ei ilman tietäisi, pian luulisi tämän Ihalaisen osallisemmalta pitäjänmieheltä, Korhoselta, tehdyksi. Sillä samalla luonnollisella mielenjuoksulla ja lystillisellä, toisinaan naurahtelevalla tavalla kertoo Ihalainenki asiansa ja aineensa halki.
Sekä ansionsa että tarpeensa suhten näiden runoin tekemästä ja kirjalle laittamasta tulin mainitulla kerralla kyllä vähä Ihalaiselle vaivoistansa maksamaan, eräänkö rupilan ainoastansa, muistaakseni. Ei hän kyllä sitä vähäksellyt, vaan kuitenki olisin mielelläni enemmän maksanut jos en itseki sillon olisi ollut pienillä matkarahoilla varustettu. Niin nyt jäljestäpäin parantaakseni ja jopa ilmanki, koska hän on köyhä ja luvunharras mies, antaisin hänelle yhden kappalen tästä Mehiläisestä ilmaseksi, jos joku Rautalammin kunnioitettavista papeista postin kautta sen hänelle toimittaisi ja päältäpäin panisi anomusrahatki 3 Rupil. 45 kop., sitte minulta maksettaviksi, kun siitä tiedon saisin. Itseni suorastaan ei sovi anoakseni.
Koska näiden runoin julkasemalla aina seki on oleva mielessämme, saada Suomen runolaatu tuo tuostaki tutummaksi ja uusille ilmautuville ruunolaatioille esimerkkiä hyvistä runoista, niin jo taasenki nimitämmä, mitkä runovärsyt edellisessä runossa sanasopunsa vuoksi kehnommiksi katsomina, varsin kehnoja ja kelpaamattomia siinä ei ole'kan.
Niin kehnompia mielestämme ovat v. 5, 18, 45, 56, 83, 109, koska niissä sanat: tähen, pehut, kukat, kumossa, omilla, pahasti alkavat, kuten kussaki, toisen, kolmannen eli neljännen runojatkon lyhytalkusesti. Wärsyissä 25, 43, 47 myös tavataan samanlaisesti: pojat, ajat, vaan mitäpä toisinaan äänelläänki, jotta kuuluvat pitkäalkusesti: poiat, aiat. Wärsyssä 50 sana näkeillä, niinkän ei haittaa suuresti, sillä runojatko siinä tulee kolmilyhyeksi tavuista nä ke il, jonkalaisia kolmilyhyita jatkoja vanhain välistä näyttää suanneen. Wähä toisella tavalla kehnorakennollisia ovat v. 26, 37, 44. Minkätähden, sen annamma itse lukian arvata.
Ilman tupakasta puheen tulleen panemma vielä itsestämmeki muutamia sanoja sen arvosta ja ansiosta ynnä ensimmäisestä ilmaumisesta ja Euroopaan leviämisestä. Alkuansa on se Amerikasta Euroopaan tullut ja armeliaan nimensä saaneen Amerikan itäsellä edustalla olemasta luodosta Tabako josta olisi ensimmäisiä lehtejä peritty. W. 1560 olisi Franskan Ministeri, Juhana Nikoti, sitä Portugalista Franskan maahan tuonut. Hänestä ruvettiin tupakkaa muutamilta Nikotin yrtiksi (Nicotiana) kutsumaan. Waan Franskasta leveni tupakka pian Englandiin, Hollandiin, Saksaan, Ruotsiin, ja kaikkiin maakuntiin, niin Euroopassa, kun Asiassa ja Afrikassaki, jotta jo lukemattomilla tuhansilla käsillä on ainoastansa tupakasta työnsä ja suuret summattomat rahat sentähden kulkevat maasta maahan, kansoista kansohin ja merienki poikki monet tuhannet penikuormat kerrallensa. Potakat jotka pian samoina aikoina Amerikasta Euroopaan tuotiin, ehkä epäilemättäki paljo suuremmasta hyödystä, eivät vielä ole voineet niin ylehensä levetä, ettei voittaisi tupakka. Ja kuitenki on esivaltaki voiminensa potakkain leviämistä puoltanut. Jotta näämmäki tästä ansiottaman ansiollisen voittaneen.
Ruotsalaiselle papille, joka pohjasAmerikaan oli lähtenyt siellä löytyviä pakanoita, Indialaisia meidän uskoon kääntämään, olivat nämät tupakan alusta kertoneet, mitä seuraavasta tarinasta opimma. Pappi oli heidän päämiehensä yhteen paikkaan, Suskehannan virran alkuseuduille, nykysessä Pensylvanian maakunnassa, koonnut ja siinä heille lausuellut paratiisin omenapuusta ynnä kuinka yhden omenan syömisestä synti oli maailmaan tullut ja kuinka sitte viimmen Jumala lähetti oman poikansa maailmata synnin vallasta pelastamaan ja ihmisiä Jumalan kanssa jällen sovittamaan. Lopetettua kertomisensa näistä ja muista Kristinopin päätotuksista alkovat Indialaisetki puhua ja lausuivat: "kauniistipa kyllä oletki meille puhellut. Onki se pahoin tehty, omenia syödä; paljo paremmin tekee, joka niistä laittaa omenaviinaa. Suuresti kiitämmä sinua vaivoistasi, kun kaukasilta mailta olet tänne tullut meillenki kertomaan, mitä äitisi sinulle opetti. Ja ettet aivan tyhjänä meiltäkän menisi, niin kerromma nyt sinulle, mitä me äitiltämme olemma lausuttavan kuulleet. Meille on kerrottu, että esi'isillämme esinnä ei ollut muuta elatusta, kun mitä metsäelämistä ajamalla saivat. Waan kun metsä ei antanut mitänä, olivat kaikki nälkään kuolta. Kerran oli kaksi nuorta metsämiestä peuran tavanneet ja sitte tulen tehtyä lihaa paistamaan ruvenneet. Tätä toimittaissaan näkivät nuoren, ihanan vaimon alas pilvistä laskeutuvan ja istahtavan tuonne siniselle vaaralle, joka nytki on edessämme. Miehet arvelivat sopivan hänellenki jotai paististaan antaa ja veivät parahimman paikan, itse peuran kielen. Waimo, ihastuen heidän huolestansa häntäki kohtaan, söi vähäsen ja sitte lausui: 'tätä hyvää minulle ei teidän pidä suotta tehneen. Lähestykää kolmentoista kuuvaihen kuluttua tälle samalle paikalle, niin tapaatta jotai, josta teillä itsillä ja lapsillanne viimmesiin polviin asti on elatusta'."
"Määrätyllä ajalla menivätki miehet paikalle ja näkivät kasvuja, joita kenkän ei ennestään tuntenut, vaan, joita siitä aikain meillä on viljelty. Missä saman taivaallisen vaimon oikia käsi oli maahan sattunut, siitä kasvo maisia (Indian ohraa), vasemen käden alta papuja ja tupakka itse istumasialta."