Kohta tultua kotihin,
Piti sitte pistoksia, 200
Ehkei aivan raskahia;
Armo ainoan Jumalan
Huojensi hänen kipunsa,
Uskon uuisti lujaksi,
Poies poisti kuollon pelvon, 205
Halun hartahan lähetti.
Olla ulkona koista,
Maallisestahan majasta,
Tulla luoksi lunastajan,
Kanssa kaunihin karitsan, 210
Saaha veisata Hänelle
Halusesti Halleluja.
Tämä toivotus totinen,
Anomus alinomanen,
Kohta kuultuksi tulepi, 215
Koska tunnossa Jumalan
Maallisen majan rakennus
Piti pian purettaman;
Sitte enkelit ihanat
Hälle seisovat sivulla, 220
Uuen kaupungin avasit,
Saatit taivahan talohon,
Kirkkahasen kunniahan.
Näin hän, niinkun kynttiläinen,
Meille loisti, itse loppu, 225
Yhtehen elettyänsä
Tässä Tuonen voittomaassa,
Tässä kyynelten kylässä,
Wuotta täällä täytettyä
Kuusikymmentä ja kaksi, 230
Oltua opettajana,
Parahinna paimenena,
Pitäjässä Pielisessä,
Kaksikymmentä ja kuusi
Wuotta alkaen alusta. 235
Hältä kyynelet hävisit,
Meille murhe musta alko;
Kukin tuntepi kipunsa;
Kaipauksen kaikki kansa —
Wanhat varsin valittavat, 240
Lapset laulamat surulla:
"Woi kun vaipu vainajaksi
Kiitettävä kirkkoherra,
Kuoli paras paimenemme!"
Mutta Herra muistakohon 245
Meitä jääneitä jälille!
Antakoon avaran armon
Tulla päälle Pielisläisten,
Aina rauhan rakkahimman,
Suojan sulosen levätä, 250
Lasten lapsien ylite!
Huonettansa holhotkohon,
Orpolapset ottakohon,
Hänen huolensa sisälle!
Levätköön luusi levossa, 255
Pimiässä maan povessa,
Johon ovat kunnialla
Lahomahon laskettuna! —
Waan sun meno merkillinen
Meillä mielessä pysypi; 260
Sen me tieämmä sanoa,
Juuri luvata lujasti:
Kaivatahan kuolloasi,
Menoasi mainitahan,
Lasten lapsien seassa. 265
Jälkimaine. Tämän runon laulo minulle ulko muistilta, kesällä 1828, Lindbladin frouma Juukan kappelissa ja sano sen joltai sukulaismainajaltansa, papilta Lyyralta muinen tehdyksi. Kirjotettuna sitä ei löytynyt ei siel lä, eikä Pielisessä, koska oli joku minua ennen paikalla käynyt runokokoilia saanut ainuan kirjotetun runon. — Harmoilla Suomen papeilla taitaa olla tämmöisiä runoja jälkimuistona, maikkemme kuitenkan epäile siitä, ettei usiampi aki olisi löytynyt, jotka olisimat ansanneet samalla tamalla kiitettää. Phteinen kiitollinen jälkimuisto on kuitenki kaikilla menneillä papeilla Suomen kansan silmässä kirjalumussa ja ylimalkain totisissa kristillisyyden tunnossa perustettu.
Tarina.
[Sodankylässä kuultu ja sana sanalta sitä myöten kirjotettu. En tiedä, mahtaisiko kuitenki olla sopivampi, tämmöisiä tarinoita paikka paikoin vähä muuttaa'ki?]
Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Het siitä kovin murehellisiksi tutuvat ja itkit itkemistään. Kauan itkettyähän käski unissa heitä isä vainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vahtamaan, kunki yöksensä. Niin meni esinnä vanhin, vaan kotvasen istuttua rupesi pimiä yö peljättämään, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "mitä sait?". "Itse nähnettä, kun käyttä," vastasi hän sihen. Toissa yönä meni keskimmäinen veli ja hänen kävi samalla tavalla, kun vanhimmanki. Niin lähti kolmanneksi yöksi tuhkamo, siinä istu kaiken yön, ei peljännyt. Tuli päivän koittaissa aamulla kolme hanhia, korjasit siipensä aian alle ja menit uimaan. Hän kaunihimmat siivet sieltä valitti ja istausi taas paikallensa. Hanhet jonkun ajan uituahan rupesivat pois lähtemään. Lähtivät toiset, vaan yksi ei päässyt, kun siipiään ei löytänyt. Siinä ilmotti ittensä tuhkamo: "täällä siipesi on, vaan et saa, ennenkun otat minun mieheksesi." Sillä hanhet kun siipensä aian alle toivat, kaikki muuttuivat ihaniksi neioiksi. Lupasi ruveta puolisoksi hänelle, sai siivet, puki päälleen, lenti kotiansa hanhena. Tuhkamo kanssa meni kotiansa. Kysyit toiset veljet: "no mitä sait hanhia vahettuasi?" Tuhkamo vastasi: "sain ma kuninkaan tyttären puolisokseni." — "Sinä semmoinen kuninkaan tyttären! — Lähti siitä sitte kuninkaan linnalle tuhkamo ja sano tytölle: täällä minä nyt sitä vasten olen, sinua saamassa." — "Waan siitä emmet virka kuninkaalle mitänä, vastasi tyttö, piämmä sala häitä." — "Mitä met häitä piämmä, kun kuninkahalle emmet sano!" — "Kun sanot, se panee semmoiset puustit ethesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneeki, mutta ilmotan minä." Meni sitte kuninkhaan etheen ja sano. "Minä sinulle en anna tytärtäni, vastasi kuningas, ennen kun menet, kaikki puut tästä vuomasta (tältä lahdelta) kaahat." Meni siitä morsiamensa tykö ja sano: "semmoisen nyt pani puustin, kaikki puut käski, tästä vuomasta kaataa." "Tiesin minä sen, vastasi morsian, vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi — mene kaaha yksi puu ja sano puun kaatuessa: kaikki mettä taatukohon." Meni, kaasi, sano, sai sillä kaikki puut vuomasta kaaetuksi. Lähti siitä sitte taasen kuninkhaan etheen ja pyysi tytärtä, jo puut kaataneensa. "Et Wielä sillä saa, sano kuningas, sinun pitää nyt mennä net kaikki kannolle nostaa." Tuli taasen morsiamensa tykö ja sano: "jo toisen pani puustin vielä pahemman, kaikki puut minun kannolle nostaa." "Arvasin minä sen, vastasi morsian, vaan vielä siitäi pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa — mene, nosta yksi puu kannolle ja sano nostaessasi: nouskoot kaikki kannollehen." Meni, teki sen, sai silla kaikki puut kannolleen nousemaan. Niin taasen kuninkhaaltä tytärtä pyysi. Ei hän vieläkhään anna; käski kultaviljat taivaasta käyä (noutaa), sitte vasta antaisi. Lähti siitä morsiamensa tykö ja sano: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käyä, millä minä net saan?" "Woisit vielä ehkä netki saaha, vastasi morsian, kun ei ainaki pahempaa vasta tulisi." Sito hänelle sitte säkin päähän, laitto hevosen selkään: "aja nyt siksikun hevonen putoo altasi, haurase sitte päältäsi ja ota, mikä kätheesi puuttuu." Lähti sitte ajamaan, jo viimmen kauan ajettuahan putosi hevonen, hän haurasi samassa päälthään sai kultaviljat kätheensä. Putos sitte niitten kanssa ja painui maan sisähään, ettei jäänyt, kun vähä hivukstä ylös. Tuli sitte sotka ja teki pesänsä päähän. Muni sihen muniansa ja alko hautoa. "Jo tämä nyt ainaki minulta pään märättää," ajatteli tuhkamo. Tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän, rupes munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, se tempasi ylemmäksi. Toisena päivänä tuli ahma ja rupesi häänki munia syömään. Kun taasen sitä tarttu häntään, se hänen tempasi vieläi ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttui karhua jalkaan, se hänen nosti kokonansa ylös. Ylös päässyt ei tieä, kunne lähteä. Lähteä sitä pitäisi jonne'ki. Astuu, kävelee, kuulee toraamisen, sinne meni. Het kun nähään tulevan, ihastuthaan, sanothaan: "ahah! jo paisti tuli." Hään sihen sano: "ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka ottanut keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi, erota meitä torasta!" — "Kyllä erotan; mikä teillä väsinä?" — "Tämä vaarivainaan saua; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, oman väen nostaa ylös." — "Kuinka minä teiät siitä voisin erottoo, jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kullen en anna; paras antakaa minulle koko saua." — "Ota, mene matkohisi!" — Otti, lähti eelle astumaan, jo toisessa paikassa torataan. Hään sinne meni. "Ahah! huuttiin taas vastaan, jo paistin saamma." — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, erota sitte meitä!" — "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä ämmivainaan lakki, kummalle tulepi; sen kun päähänsä panee, ei näe kukahan." — "Millä minä minä teiät siitä erottaisin; jos jommalle kummalle annan, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatta mulle." — Nakkasivat: "tuossa on, ota, mene matkohisi!" Kun lähti, vähän matkaa astu, kuuli kolmannessa paikassa torattavan. Meni sinne'ki. "Ahah! jo paisti sattui" — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No, erota' sa meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämät isävainaan manhat kuovat; net semmoiset kuovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahot, ei voi kukhaan mithään pahaa tehä." — "Paha teitä erottoo; toiselle annan, toinen suuttuu — paras annatta kuovat minulle." Sai netki. Lähti siitä paikasta ja tuli taloon. Siellä taasen, kun ikhään nähään ovesta tulevan, sanothaan: "ahah! jo kerran tuli mitä syöä." — "Wähä minussa syömistä; jo on vilu, pitkä matka vienyt syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihoa." — "No olisiko sinun itse nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukaunna kun en ruokaa ole nähnyt." — Sai ruokaa, söi ja kysy syötyähän, jos eivätkö tietäisi sen kuninkhaan lääniä, johon olisi kulkeva. "Emmet tieä, vastathiin talossa, mutt' on meillä mettän viljat, het tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tiennehet. Annethiin hänelle sitte siitä talosta kivi, käskethiin pitämään, jos tarme tulisi. Lähti siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taas, syöä aiothiin, vaan kun ei sanonut ittessänsä syömistä olevan, panthiin hänelle ruokaa ja kysythiin, mitä asioittisi. Ei sanonut muuta asioivansa, kun että neuottaisi hään sen kuninkhaan lääniin, jonka nimitti. "Itte emmet tieä siitä kuninkhaasta mithään, sanothiin talossa, vaan on meillä mettän peot, tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tieä. Annethiin hänelle siitäki talosta kivi ja niin meni kolmantheen. Sielläkhään ei tietty sen kuninkhaan lääniä, jota kysyi, vaan sanothiin olevan taivahan linnut heillä, joilta kysyttäisi. Kuttuthiin kokhoon linnut, tulit kaikki, kokko yksin ei tullut. Niin kysythiin taivahan linnuilta sen kuninkhaan maata; ei tiennehet. Kuttuthiin kokkoaki tulemaan, vasta kolmannella kuttumuksella tuli. Waan et sanonut häänkhään tietävänsä. "Tieät kyllä, mutta vaimojasi pelkäät." "Tieän minä senthään, vaan sinne on hirviän pitkä matka." Käskethiin viemään mies sinne, ei matkaa kattomahan. Sai lähtiissään kiven tästäki talosta ja niin nousi kokon selälle. Kokko lähti lentämähän, lenti, lenti, joko lie usiampaa viikkoaki lentänyt, niin kysy mieheltä: "saitko kiveä ensimmäisestä talosta?" "Sain", vastasi mies, "Luo merehen!" Kun sitte loi sen kiven merehen, niin siitä paikalla kallio kasvo. Sillä kalliolla kokko vähän aikaa lepäsi ja lähti uuelleen lentoon. Kauvan lennettyähän kysy mieheltä jos eikö saanut toisestaki talosta kiveä. Sano saanehensa mies ja kokko käski senki merheen lähettämään. Siitä samate kallio kasvo ja kokko istu lepäämähän. Niin siitä taasen lentoon kohosi ja kotvan lennettyähän kysyi mieheltä: "antoko minun emäntäni kiveä sinulle?" "Anto", vastasi mies — "Puota vielä seki mereen!" — Puetti mies ja siitä tuli kolmas lepäyspaikka. Kun siitä sitte lähti lentämähän, niin kerrassaan vei miehen rannalle ja maalle laskettuahan kysy: "no mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla, niin mies sano: "ota noista kumpi tahansa!" Otti lihavamman kokko ja söi suuhunsa, sitte lähti takasi lentämään. Meni kuninkhaan linnahan mies lakki päässä, jonka oli toraamapaikassa saanut ja joka teki hänen näkymättömäksi. Kun morsiamensa huoneesen tuli, niin morsian itkusilmissä, kaikki murehissaan, häntä ei nähnyt. Jonkun ajan siellä näkymätönnä istuttuahan kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan. Kun meni piika, hään jälkeen, kultaviljoista vähösen vesiastiahan murensi. Tuli piika veen kanssa, kuninkhaan tytär sano: "ei tämä ole puhasta, käy toista." Toista kun lähti käymään, tuhkamo taas jälessä, jo enemmän viljoista vetheen murensi. Ei kelvannut sekhään vesi kuninkhaan tyttärelle; käski kolmannesti käyä, puhthaampata tuoa. Niin sihen tuhkamo loi koko kultaviljan, jonka oli taivaasta saanut. Näki kuninkhaan tytär viljan, tunsi, sano: "tässä sinä nyt olet, missä oletki, elä piileskele!" Temposi tuhkamo lakin päästänsä ja tuli näkyväiseksi: "tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun hänestä ei kuulu mithään?" — "Elä puhu kuninkhaasta; se on tapannut kaiken väkensä soassa, siellä on vieläki, lie'kö hengissä, vai hengetönnä ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne se pitää minunki paikalla lähteä." — "Elä lähe! viikon jo viivyit matkallasi ilmanki." — "Lähen kuitenki; en enää taia kauan viipyä." Lähti siitä, kuningas tiellä vasthaan, kovin murheelliselta näytti. "Elä huoli murehtia, sano tuhkamo, lähe vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällehen, kattothaan, jos mitä voimma." Anto kuninkhaalle kuovat ja lakin, itte piti sauan, niin lähtivät. Tulevat sotapaikalle; vihollinen siellä yhä saaliita korjailee. "Onko vielä vastaanottajata?" huusi tuhkamo. — "Kyllä on vielä, jos ennenki." —. Samassa tuhkamo keikahutti pään sauastaan, sillä kaikki oma väki nousi ylös, Keikahutti sitte toisen pään, kaikki viholliset maahan. "No kuinka nyt nait vävypoikasi?" kysy hän siitä kuninkhaalta. "Elä semmoisia enää kyselekhään, sano kuningas, ota tyttäreni ja puolen riikkiä annan sulle morsian lahjoiksi. Waan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan kasoit, viimmen tulit viisahaksi." Sihen se loppuiki.
Jälkimaine. Oulun läänin pohjaspuolella vedetään semmoisista sanoista, joissa muita puhetapoja myöten kaksi äänikettä kerakkeella h erotetaan, sama h kummanki äänikkeen eteen. Niin kuuluvat sanat: etehen, mitähän, ruvetahan edl. näin: etheen, mithään, ruvethaan. Sodankylässä, Kemijärvessä, Kuolajärvessä sanotaan sekaluutta, millon etheen, millon etehen (kullon eteen). Sillä tavalla paikastaan erotettu h muutamia puhetapoja myöten taas muuttuu edelliseksi kerakkeeksi, jotta sanotaan etteen, mittään, kallaan. Niin esimerk. paikoin Savossaki, Iinsalmessa, Pielavedellä edl.
Tuhkamo, jota Wenäjän puolella sanotaan tuhkimoksi, on usiammissa
Suomen kansan Tarinoissa merkillinen, mainio mies.
Häatavoista Pääjärven Seuduilla Wen. Karjalassa.