Jos ruunu päässähän ei loista,
Loistaapi muoto kaunoinen.
Parempoa en tunne toista,
Jos onki muista halpanen.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.
Muut lennelköötkin korkialle;
Mun ompi maassa matkani.
Ja senmä näytän maalimalle
Ett' ompi Kaisa kultani.
Seuratkoon miki mieltähän:
Mie en heitä tyttöän.
Hyvästi jää nyt armahani!
Levätkös yösi rauhassa!
Minäp'en luovu sanastani,
Ja kaikk' on Herran hallussa.
Seuratkoon miki mieltähän
Mie en heitä tyttöän.
Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.
Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää, kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla, jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa vastaruunatulle ennustavan.
Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta. Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki jalkavaimon ruunattua.
Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.
Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa. Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona, keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja. Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581 lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle hyvän suosionsa.
Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla. Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta. Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan. Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot, vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.
Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa. Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu, ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.