Wuonna 1787 saivat tämän Seurakunnan asujamet kappelioikeuden ja papin luoksensa. Ehkä asuvia siihen aikaan mainitaan rehellisiksi ja hyviksi, niin osottaa kuitenkin vanhuuden muistot, että pahoja jo sillonki löytyi. Muuan Tapio, jonka talo vasten tahdonsa pappilaksi senaikasilta pitäjän herroilta laitettiin, vainosi pappia tänne ensin tultuansa, ikääskun se olis syy ollut tähän vallottamiseen. Tämä Tapio meni vainosansa niin kauvas, että hän poikinensa päätti papin surmataksensa. Siihen nähden menit he muuanna syysiltana ulos pirtistä ja panit pönkät oveen ja ikkonoihin, ettei kukaan pääsisi sieltä ulos. Sitten kävit he sisälle papin tykö, panivat hänen köysiin, kannoit hänen ulos rekeen, jonka eteen hevonen oli valjastettu ja lähit ajamaan ulos mettään häntä surmataksensa. Mutta pirttiväki saivat kaikeksi onneksi pönkan ikkunasta poistetuksi ja pääsit hätään, ennenkun murhatyö heiltä tuli täytetyksi. Tapio tuomittiin tästä työstä fangiuteen ijäksi päiväksi ja poika kuudeksi vuodeksi. Isä kuuluu jo ammon kuolleeksi; pojan luultaan vielä elävän ehk' ei häntä sen päivän perästä ole syntymaallansa nähty. Tämän Tapion esiisät olit vanhasta Wenäjästä syntyjin. Hänki oli pitäjän herroille, erinomattain kinkerireisuilla, ollut tyly, komppasananen, ylävä ja näsäviisas. Sentähden vihasit häntä herrat; ja ehkä lähellä kirkkoa olis ollut maa, joka pappilaksi olisi soveliain ollut, niin laitettiin kuitenkin papin asuttavaksi Tapion maa, josta on lähes kaksi neljännestä kirkolle. Kirkonrakennus aljettiin edellä mainittuna vuonna ja päällesoisoi neljä ajastaikaa Seurakunnan köyhyyden tähden. Se seisoo kauniilla niemellä Kiantajärven rannalla. Gustavuksen sodan aikona, koska pappi ensimmäisiä toimituksia piti täsä Herran huoneesa, tapahtui että muuan unteruppseeriki värvinkiasioisa Jumalanpalmeluksen aikana löydyttäysi seuronensa kirkon ovella ja asetti siihen vahdit, ett'ei yksikään sieltä ulospäässyt. Tämä hämmästytti aivan paljon sinne kokouneita sanankuulioita, mutta pappi ei siitä pahon hämmästynyt. Hän toimitti toimitettavansa ja vasta Jumalanpalveluksesta päästyä alkoi hän nuhdella tätä ilkivaltasta työtä, joka myös saatto unteruppseerille kirkonrangastuksen ja sakon.
Ehkä tämä Herran huonet on kaikkein soveliammalla paikalla Seurakunnan sisällä, niin on sinne kuitenki usiammilla aina kuudenki peninkuorman matka kuljettavana. Tämä matka on sekä kesän että talven hankale ja kankera. Kesällä on pitkät, aavat järvet matkattavana, joisa rajuavat myrskyt välimiten estävät kaiken kulun. Talvella taas on matka synkkäin erämaitten läpi, joisa ei useenkaan, keskitalvella, erinomattain lumisina talvina ole muuta ihmisten kulkutietä kuin sillon ja tällön joku suksilatu. Sentähden ne etäisimmät tuskin pari kertaa vuodesa kulkevat kirkolle; toiset taas käyvät neljä ja viisi kertaa vuodesa, seuraavina juhlapäivinä, nimittäin Jouluna, Pääsiäissä, Juhannussa, Perttulina, Mikkelinä ja jonaki Rukouspäivänä. Mutta silloin kokouvat Seurakunnan jäsenet niin kosolta, ett' ei kirkko ole kyllä avara niitä suojohinsa ottamaan. Usein on niinä juhlapäivinä neljäki sataa henkiä ehtoollispöydällä.
Wanhan tavallisuuden jälkeen pidetään vielä kinkeriä, kerta keväillä, toinen syksyllä, ympäri Seurakunnan. Niisä tapahtuvat samat toimitukset, kuin muinosinakin aikoina, paitti sitä ett' ei luvun koetukset enää ole niin rajuset ja sotaset. Harvat ovat poisa näistä kintereistä, ja nämät ovat vieläki ne ainoat tilaisuudet, joissa vanha väki, jotka eivät enää kykene Herran huoneeseen, saavat papin suusta kuulla Jumalan sanaa.
Wäen laskusta ja taloin luvusta ja ladusta; ynnä pellon ja halmetten viljelemisestä.
Ensimmäisen opettajan tänne tultaissa ei väen lasku varsin tavoittanut tuhattakaan henkiä; nyt on täällä neljällä tuhatta asujanta, jotka majailevat 150:sä verotaloudesa ja 100:dasa torppa- ja mäkikotuksesa. Nämät taloudet ovat sinne ja tänne ikääskun piristellyt, ympäri laveita erämaita. Suurin osa on kuitenki, niinkuin jo mainittiin, Kiannan ja Wuokin avarain vesien rannoilla. Ensimmäiset tänne talottuneet asujamet elättelit ittiänsä halmetten viljelemisellä, mettä- ja vedenviljalla; siitä syystä ei he juuri, asuntopaikkoja valitessa, kattoneet peltomaan hyvyyttä ja hallan estämistä, jonka tähden vanhat asunmajat havataan alhaisilla maisemilla, usein soiden rannoilla, aina kuitenki vetten partaalla tehdyiksi, että kalavesi aina oli saapuvilla. Kuin nyt talouden sioja valittaisa pääasia, nimittäin peltomaan hyvyys ja hallan turmio unhotettiin, niin on monen täytynyt jättää esiisänsä majapaikat autioksi ja muuttauta korkiammille vaaroille, joisa heillä oli sekä soveliampi maa pellon viljelemiseen, että he ynnä siellä olit paremmin rauhotetut hallan vahingosta. Mutta se onnetoin esiisiltä peritty tapa, että maan halmetmaitten viljelemisellä pyytää elatusta hankkia, jotka ei kuitenkan enää, soveliasten maitten puuttuisi, voi elättää; on saattanut sen suuren vahingon, että peltotyö on laimilyöty. Sentähden tavataan täällä vähän peltoja ja nekin vähät usein niukasti lannottuina, viattomina, kivisinä ja muuten pahoin viljellyinä, ja suuri syy siihen nälkään, joka meitä jo vuosikymmeniä on surkiasti rasittanut, tulee epäilemättä halmetmaitten mitättömästä viljelemisestä hallasilla ja epäpätösillä maisemilla, ja pellon laimilyödystä viljelemisestä ja siis huonosta lannottamisesta.
Se on imeheltävätä, kuinka esiisäin tavat muutamisa asioisa heidän jälkeeneläjittensä tykönä ovat syvästi juurtuneet. Muinosina aikoina oli halmettyö suuresti viljavata. Puisevia ja hedelmällisiä korkioita vaaroja ja kunnaita löytyi yli kaiken; jotka halmeeksi olivat aivan soveliaat. Ne maksoit monikertasesti viljeliänsä vaivat; usein antoi kapan kylvö 20 kappaa. Ei ihmet siis, jos sillon halmeita viljeltiin! Nyt on asia kokonansa toisin. Ei yhtään vaaraa löydy, joka ei jo monikertasesti ole halmehittu ja poltettu. Se ei enää voi hyvää hedelmätä kantaa; kuitenki haparoivat ihmisraukat sydänmaitten ympäri niitä etsiesä ja hankkiesa, josa turhasa työsä satoja kesäsiä päiviä tuhlataan. Jos kaikki tämä aika ja työ akkunan alla ja pellolla käytettäskin, niin kasvaisi vuoden vilja, Herralta siunattuna, meidänki maillamme ja survoton leipä kaunistaisi meidänki pöytämme, josta perheen isä väkinensä nautittis toivotun ja tarveellisen ravinnon.
Ruis ja ohra ovat ne touvon laadut, joita täällä viljellään, mutta jotka halla useen turmelee. Potakka, se siunattu touko joka täälläki paraiten kestää hallaa, on vielä harvoilta niin viljelty ja rakastettu kuin se itte työsä ansaittis. Ensimmäiset potakan siemenet lähetti tänne Suomen Huoneenhallituksen Seura, neljättäkymmentä muotia sitten Seurakunnan senaikaselle Opettajalle, joka niistä, ensikerran kylvettyä, sai runsaan hedelmän ja jakoi aluksi siementä talonpojille, jotka kuitenkaan ei niistä ensimmälta paljon pitäneet. Täsä johtuu mieleeni meidän vanhan kirkkoväärtimme lause niistä. Hän oli kerran sattunut tulemaan pappilaan puolisten aikona ja sisälle astuttuaan havatti hän papin murkinoivan rasvasa paistetuita potakoita. Pappi lausui hänelle: "Tulkaapas Tekin, kirkkoväärti, maistelemaan tätä meidän uutta toukoamme." Kirkkoväärti tulikin, mutta jo ensi potaatin syötyä sanoa hotasi hän: "Noh! syöpi tuota rasvan kanssa vaikka tervanahturin." — Tosin sivistämättömän Pohjanmaan urohon lausunto! — Jo nykysinä aikoina tuntisi tämänki maan asujat potaatein hyödyn ja maullisuuden. Itte se kirkkoväärti, josta äskeen mainittimma, on jo monta kertaa syönyt niitä makiaan suuhunsa. Mutta siitä on pahin että harvat voivat säilyttää siemeniä yli taimen, jonka tähden tämä touvon laatu ei pääse täällä oikeen eistämään. Kauroja täällä ei ensinkään viljelläkkään.
Satuja.
1. Joki ja Lähde.
Joki ja Lähde riitautuvat välillään, kumpi olisi toista parempi ja etevämpi. "Kun toki kehtoatki minun rinnalleni pistäytä, sano joki, etkö näe kuinka paljoa parempi minä olenki! Julkisesti kuljen minä ihanien kukkanurmim halki, rannoillani elää kauneita kyliä ja rikkaita kaupunkeja, yhtäläiseen kulkee laivoja tavaroinensa pinnallani, kaikki elävät kiittävät minua ja minäpä se voimassa pidän itse merenki, sillä ilman taitaisi pian kuivaa. Sinä sitä vaston juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmäsi muille näyttää." Tästä herjaamisesta lähde niin häpesi, ettei enää näyttänyt ollenkan silmiään, vaan asti aina maan alla. Waan siitäpä kuivi pian koko jokiki, jolla oli lähteestä ensialkunsa. Niin katumuksekseen pian havatsi väärin tehneensä lähdettä soimatessa.