Tietoja Kiannan kappelikunnasta.
(Muualta saatu).
Kiannon eli Suomussalmen kappelikuntaa rajaupi Pohjoselta Kuusamoon ja vanhan Wenäjän maahan, idältä vanhaan Wenäjän maahan ja Kuhmon seurakuntaan, etelältä viimmeksi mainittuun seurakuntaan, ja Salmen emäkirkolle ja länneltä Puolangan kappelikuntaan ja Pudasjärven pitäjään. Tämä seurakunta on sangen lavia. Sen suurin pituus on idestä länteen 11 peninkuormaa, ja suurin leveys Pohjosesta etelään 10 peninkuormaa.
Maisemainsa suhteen on tämä kappelikunta monenlainen. Korkiat vaarat ja jylkyt kunnaat vaihtelevat synkkäin korpien ja karuin soiden kanssa, joiden surujen laveuden joku vähänen lampi joskus kaunistaa. Paitti lampivesiä on täällä paljo Enovesiä; Se suuri Kiantaselkä, jonka vedet alkunsa saavat Kuusamon rajajärvistä ja koskena vuotavat pari peninkuormaa tämän Seurakunnan sisällä, venyttää ittensä Pohjosesta etelään kuuden peninkuorman pituudelle ja kuvaa moninaiset lahdet ja erinäiset järvet, joiden rannoille enin osa Seurakunnan asumista ovat talottuneet. Nämät järvet ovat muinosina aikona olleet etäisesti kalaset, niinkuin myös mannermaat täytetyt kaikkinaisella mettän viljalla, erinomattain linnuilla, joita suuresa paljoudesa on saatu; mutta nyt rupiaa sekä veden että maan vilja väheneen. Se toinen suuri selkä, joka kaunistaa tämän Seurakunnan laviat maisemat, on Wuokinjärvi; se alkaa koskena muutamista lampivesistä vanhan Wenäjän rajamailta ja mukaupi sitten järvivesiksi idältä länteen viiden peninkuorman pituudelle. Senki rannoille ovat suuri osa Seurakunnan asumista asettauneet.
Tämän maan perivanhat asukkaat ovat epäilemättä Lappalaiset olleet; josta monet lampien nimet ja maisemat vielä todistusta kantavat; niinkuin Lapinlampi, Lapinniemi. On muuan saariki, jossa monta sammaltunutta kivirauniota vielä nähdään, joita Lapinraunioiksi mainitaan. Nämät Lappalaiset asuskelivat maakuopissa, joista vielä nytkin monta nähdään ja joita Lapinhaudoiksi mainitaan. He elelivät mettän riistalla ja kalalla, joista he vuosittain jonku osan möivät Meriläisille, jolla nimellä Muhos- ja Niskanjoen asuvia sillon mainittiin. Muutamat näistä Meriläisistä olit epäilemättä kaupantekiöitä ja taikka ostamalla eli pikemmin muihin Lappalaisilta tarvittaviin kaluihin vaihtamalla kokosit heiltä kaikenlaista mettän ja veden viljaa. Tästä keskinäisestä kaupanteosta tuli tuttavuus Lappalaisten ja Meriläisten välillä; niin että Meriläiset rohkenit matkustaa aina tänne ylimaihin Lappalaisten omisa majoisa kaupittemaan. Nähtyänsä tämän erämaan erinomattain viljavaksi mettän ja veden viljan suhteen, päätit muutamat rohkiat Meriläiset tulla tänne kesäksi asumaan. Keväillä, heti vetten auvettua, lähti muutamia Merimaan miehiä kotimaaltansa tänne venehin jokia myöten tarpeellisilla elatusneuvoilla matkustaan. Päästyänsä tänne, hakkasit he ensin huhtia, pyysit lintuja ja mettän riistaa. Kesän päälle kalastelit he, kylvit ja karhittit halmeitansa. Syksyn puoleen leikkasit ja puivat he vähät halmeensa, kalastelit, mettäsit ja vietit aikansa paraaksi hyödyksensä, siihen saakka, että he viime venetkululla riensit jällen kotimaillensa kootuilla tavaroillansa. Näin kertovat vanhat sanomat; ja että niihin asian alkua on ollut ilmiantavat muutamain maisemoin nimet: niinkuin Meriläissuo, Meriläisaho; jolla aholla vanhasta kerrotaan saunan olleen Meriläisiltä raketun, jossa he asuntoa pitivät; ynnä monta muuta asento- paikkaa, josta vanhat tarinat puhuvat. Heistä luullaan myös tämän maan nykysten asujatten perisyntynsä juontavan, joka luulo onki uskottava, jos puheen parsia ja vanhoja tapoja lähemmin tutkitaan; ehkä tavat ovat, aikuin kulussa, jo merimaasa muuttuneet ja kaupungin tapaan mukauneet. Ehkä muutamat myös luulevat jonku osan tämän Seurakunnan asuvista muinosina aikoina tulleen Pielisestä ja Savon maalta. Kuitenki luulisimma edellisemmän ajatuksen uskottavamman olevan; sillä e.m. Pardalan maalla, Niskakosken alla kuuluu vielä ikivanha Oikeuden tuomio löytyvän, josa Ruokosalmi, jota nyt Materonsalmeksi mainitaan ja Kiekinselkä on tämän maan alle kalavedeksi syynnätty; ja tuskin lienee paljo päälle sadan vuoden, kuin sieltä on täällä nuotan vedosa syksyllä kuljettu. Sanotaan myös vielä siihenki aikaan muutamia Meriläisiä tänne asumaan majauneen. Me mielimmä sentähden nyt ensin vähän lähemmin tutkia tämän maan Seurakunnan.
Nykysiä Asukkaita.
Tämän Seurakunnan asujamet ovat keskinkertaset kooltansa, pikemmin pienet kun suuret; sillä harmoin isoja ja patvevia miehiä on täällä nähtävänä. Ilma ei siihen saata syynä olla, sillä se on täällä aivan puhdas ja raitis; ei myöskään tapain turmelus, sillä puolisataa vuotta sitten olivat tavat täällä vielä puhtaat ja moittimattovat, ehkä ne, siitä ajasta lukein, ovat alkaneet aina enemmin ja enemmin turmeuta; mutta suurin syy tämän kansan pienuuteen mahtaa olla se huono ravinto, jota heidän täytyy lapsuudesta saakka nautita. Siitä mahtaa se myös tulla, että täällä harmoja kauniita kasvoja tavataan; ehk' ei toiselta puolen ylen rumiakaan ole havattavana. Liikunnollensa ovat he enimmältä osalta verkkaset; ehk' ei heitä laiskuudesta moittia saata. Kaikisa ulko-vaan ei sydämen-tavoisa noudattavat he esivanhempiansa, erinomattain halmetmaitten viljelemisessä. Ehk' ei näitä maita enää löydykkään, niin rientävät he kuitenki ympäri erämaita, niitä etsien, ja unhottavat ja laimilyövät kokonansa peltopruukin. Muutamissa ovat he kuitenki vierauneet esiisäinsä ulkotavoistaki. Wuonna 1787, koska he saivat ensimmäisen opettajan Seurakuntaansa, oli heidän kirkkopukunsa seuraava: Miehenpuolilla oli pitkäselkänen sarkatröiy lyhyvillä körteillä. Poimuhousut sarasta, joiden kaitasten lahetten päälle, polviin ylettyvät sukat olit vedetyt. Heidän jalustimensa olit ruojuskengät, punasilla pauloilla ympäri kiedotut. Päällys vaate oli musta ja paksu sarkalevätti, leviällä hirvennahkasella vyöllä ja suurella vaskisolella kiinisonnustettu. Wielä tulee mainita heidän pääpukunsa, se myssylakin mukonen vilttihattu, ylen leveillä liepehillä. Kun nyt ukot tasa rustingisa keskellä kesän paistetta vaelsit Herran huoneeseen, niin mahdoit he toki pyhkiä monta hikiä ottostansa. — Waimonpuolten juhlapuku oli siihen aikaan: Musta, pitkä selkänen sarkatröiy lyhyvillä liepehillä; musta sarkahamet leveillä, monikirjatuilla helmoilla; joku rantunen huivi kaulasa ja pintikka pääsä. — Nykyjään pyytävät sekä mies että vaimoväki sommitella alamaitten puvunparsia, ehk' ei heidän köyhyytensä sitä salliskaan. Niin vähän kun nykynen kansa noudattaa esivanhempiansa vaatteisa, niin vähän noudattavat he heitä kohtuudesaki. Se myrkyllinen paloviinan himo on jo alapuolesta tännekki ennättänyt ja turmelee nuorukaisten tavat. Harvoilla on kyllä kotonaan tilasuutta täyttää päätänsä ja vattaansa tällä kirotulla juomalla, mutta matkoisa ja kokouspaikosa nautitaan tätä sappea sitä enemmin. Se ikivanha rehellisyys ja armeliaisuus köyhiä vastaan ei täältä vielä ole toki kokonansa sammunut, ehkä näinä kovina näljän aikona joku varkaus ja petoski on tavattu. Ulkonaisen elämänsä suhteen ovat tämän Seurakunnan asujamet vielä enimmiten sivistämättömät, joka tulee siittä että heillä on ollu niin vähän kanssakäymistä säädyllisempäin seuroissa, ja ett' ei se totinen Jumalan pelko ole saanu niin syvästi juurtua heidän sydämihinsä, että se olis vaikuttanut säädyllisyyttä heidän ulkomenoisansa.
Kirkonmenoista täällä Pohjan maalla.
Muinasina aikoina kuului tämä Seurakunta Paltamon kirkonaluelle ja Pitäjähän. Etäisimmillä oli täällä sillon 16 pieninkuormaa kirkolle, ja harvat olit ne, erinomattain vaimoihmisistä, jotka ikänänsä olit kirkon sisällä käyneet. Sentähden oliki sananpartena vaimoin ja lasten seasa, joilla oli onni ollut saada kerrankaan eloisansa kirkosa käydä: "Minäpä olen kirkonni nähnyt." Siihen aikaan kerrotaan muutaman pohatan talon isännän Järvelän maalta Wuokin kylässä vaimoneen trenkineen matkustaneen menein Paltamon kirkolle Juhannuksen juhlalle ja sillä reissulla viipyneen kokonaisen kuukauden. Talon tyttäret olit myös halulla halanneet seurata naiden ilosten matkustaviin muasa, mutta heidän täityi mureilla mielin jäädä kotia taloutta kattomaan. Aika kävi tyttärillä ikäväksi. Surusansa kuttuit he naapurin tyttäret tykönsä kestiä pitään. Murkinaksi annoit he ottaa parahan mahon lehmän karjasta, joka siinä talosa oli sangen suuri. Sitten iloitsit he ja pidit herkullisia pitoja siihen saakka että lehmä oli murkinoitu ja sillon tuli myös isä ja äiti kirkkoreissulta kotiin. Ensi iltana ei emäntä havannutkaan että vieras oli käynyt karjasa. Mutta jopa neljännä iltana keksi äiti, menikin ja kysäsi kohta tyttäreltä nuhin Tiistikki oli saanut. Tyttäret olivat tästä hätäyksiin tulemanansa ja sanoit: "Toki se on suohon vajonnut eli joko lie kontio kaatanut." Nyt lähti koko talonväki Tiisti rukkaa hakemaan läpi maan ja mantereen, vaan ei sitä arvattavasti löyttykään. Jo heti päätettiin kontion päähän tämä menekki, ehkä aivan syytön tähän murkkinaan. Tätä mainitesa emme ylistä tytärten sopimatonta käytöstä, vaan muistelemme sitä niinkuin vanhuuden tarinata.
Harvat ja ainoastaan talon isännät vero- ja käräja-matkoillansa olivat tilasuudesa Jumalan sanaa Herran huoneesa kuulemaan. Mutta ei sentähden yhteinen kansa ollut Herran sanan puutteesa. Kirkkoherra ja kumpiki kappalainen teit joka vuoden ympäri ylehensä kuusi kinkerireisua, niin että aina kahden kuukauden kuluttua tuli kinkeri. Näisä tiloisa luetettiin lapsia ja vanhempaa väkiä, ja kysyttiin heiltä Christillisyyden pääkappaleisa. Kinkeritten välillä syntyneet lapset saatettiin kasteen kautta Seurakunnan helmoihin. Sitten pidettiin rippisaarna, josa vanhempi väki ynnä niiden nuorukaisten kanssa, jotka christillisyydensä tiedosa havattiin niin eistyneiksi, että he taittiin laskea Pyhälle Ehtoolliselle, tätä Sakramenttia nautitseen valmistettiin. Sitten seurasi tavallinen Jumalan palvelus ja sen lopuksi Pyhän Ehtoollisen jakaminen, niinkuin tavallinen on. Sitten viimmeseksi vihittiin kuulutetut parikunnat, ja käytiin kirkkosaarella kuolleet multaamasa. Paljo oli niinmuodon papeilla toimitettavana näisä kinkeritiloisa, joita tämänki Seurakunnan aluella oli 8. — Laiskuus ja huolettomuus luvun harjotuksisa rangastiin kovasti näisä kinkereisä. Erinomattain mainitaan Herr' Eerikkiä kovaksi. (Herra pantiin muinan ristintänimen edellä, ja niin kuttuttiin opettajia. Herr' Eerikki, Herr' Simuna, Herr' Iisakki, Herr' Juhannes jne. Sukunimestä ei sillon tiettykään.) Tämän Herr' Eerikin kinkeriä pelkäsit kaikki laiskat ja huonolukuset; sillä heillä edessä seiso penkkiin paneminen, joka sillä tavalla tapahtui että kuritettava pantiin vattallensa penkiin, tröiyn ja liivin riisuttua. Lukkari kävi ulkoa paksut vittat, jotka sinne edeltäpäin olit varustetut, ja alkoi heillä selkää muokata. Pappi seisoi vieressä ja manasi sekä kurittajata että kuritettavata; kurittajata urhollisuuteen kuritustyösänsä ja kuritettavata laiskuuden välttämiseen ja vasta-uutisen vireyden osottamiseen. Muutaman Hulkkosen muistellaan useen Herr' Eerikiltä laiskuuden tähden penkkiin pannuksi. Tämä mies, ehkä muuten näsäviisas ja komppasananen, oli aivan typerä lukunsa suhteen. Kerran joutu hän taas muutamasa kinkeritilasa Herr' Eerikin käsiin, joka puhutteli häntä näin: "Mitä sinä vanha laiska nyt sitte viime kinkerin olet oppinut: oletko sinä nyt viriämpi ollut?" — Muuan kinkeriväestä lausui tähän: "Wähän on taittu parata, eipä se siltä ole näyttänyt." — Hulkkonen nähden ittensä kokonaan sorretuksi, takasi: "Takamäki vaiti! on tässä eessäi tekemistä." Herr' Eerikki otti hänen kohta koetuksen alle josa Hulkkonen taas tuli ymmälle, I muuttu A:ksi ja L muuttu Ä:si — Tässä suuttu kohta Herr' Eerikki, pani kypärän kallellensa ja huusi lukkarille: "Pane laiska penkkiin." Lukkari tiesi kohta velvollisuutensa, ryhtyi miestä niskaan ja pani hänen penkkiin vatsallensa. Nyt meni hän ulos vittoja noutamaan; vaan joko Hulkkonen ne lie edeltäpäin korjannut, eipä niitä nyt löyttykään. Lukkari viipy kauvan ulkona niitä hakemasa. Aika kävi pitkäksi penkkiin pannulla. Hän huusi: "Jo nousen, hyvä herra, kerrassa nousenni" ja samasa hyppäsi hän ylös ja juoksi suksilleen, jotka sitte veivät hänen kauas papin silmistä. Näin pääsi hän tällä kerralla kurittajansa käsistä. — Tämä sama Hulkkonen kulki kerran kaupungisa. Siellä löysit hänen merimiehet ylen typeräksi ja aloit pilata häntä. Ne kysyit: "Kuules, pohjanmaan vaari, mikä tuuli se on joka taivaasta puhaltaa suoraan alas maan päälle?" Tähän vastasi Hulkkonen: "No eikö vanhat merimiehet tuota tää; napatuuli hän se on."