Tuuli tuhahti, kiihtyi, väki kohta. Maininki vieri mäkinä, vetelät mäet muuttuit jyrkiksi alloiksi, ja meri rupesi kohajamaan kuin vesi suuressa kattilassa ennen kiehumistaan. Aurinko laskisiin tulisiin pilviin, koko länsi kiehu ikään-kuin veressä, tuttu merkki myrskyksi; säteihen puotessa hiiluvalle sinille, vierevälle viherjälle, lipai lainet lasina, palo kuin pilvi salamasta, ja sammu, ja pimeni, ja upposi survattu toiselta.
Ja yö peitti taivaan raskailla pilvillä, ja pilvet vierivät lainetten tavalla, ja meren pinnalla oli yhtäläinen melu kuin taivaankin. Wihuri paino, myllysi, pirsko utuja ja altoja. Wälistä avasit mustat pilvet tulisen kitansa, jossa pitkäsen ota loisti; välistä nielasit valkia-harjaset allot pauhinalla vuotavan aluksen ja syöksit sen uudestaan povestaan. Wettä kerittiin tuskin mättää haaksesta. Purjeet olit jo raivatut, kuitenkin tärisit mastot, tuulelta vimmasti muokatut: alus lensi, hurjan hevosen tavalla tupruten, ja meri-miehistä näkyi joka silmän-räpäyksellä — nyt, nyt se uppoaa! Ja äkkiästi jyrähti heidän päänsä päällä ukkonen: tuli leimahti halenneen taivaan-kannen kaikissa raoissa ja samassa ajan-rahdussa jysähti alto, paiskattu myrskyltä, esihankaa vasten. Haaksi joi kuolemaa: silmän-räpäys oli hirmuinen. Meri-miesten ympärillä kohisi tulinen koski: he sulkit huikastut silmänsä, ikänänsä ei arvataksensa…
Mutta raju väsy julmuudestaan. Tuuli lankesi keralla. — Luonto kuin ihminen, eli, paremmin sanottu, ihminen kuin luonto, on kesänään pikanen ja myrskynen — ajan-rahdun. Ukkosen tulelta pilvet ikään-kuin sulattiin sateeksi, ja kuu lävähti, umeessa uituansa, ilosesti vahvuuden pimillä; ainoastaan taivaan-rannalla joukkoiliksit pilvet pakolaisena. Huhdotut laineilta katosit hekin, ehkä jurolla, uhkaavalla muodolla; altot vielä kävelit ristin rastin ja tunkeilit keskenänsä muinasten vihollisten tavalla, jotka sodankin lopetettua, vielä ryhtyyvät riitan, sammuttaaksensa veristä janoansa ja jäähyttääksensä tottumisesta kytyvätä tappelu-kiimaansa. Waan kohta vuosit laineet laviaan laimiin ja sen selällä kärmeeliit vaahen valkiat hivukset, äsken altoin harjalla liehuttuansa. Juovina vetisiit ne veden aavalla, himiällä pinnalla, ikään-kuin sukukuntain jälet elämän merellä. Katosi vaahtikin, ja tyynen sini peitti meren kasvot. Se huokaili jo raskaasti ja harvoon kuolevan tavalla, ja vihdoin aamu-puolella heitti se sumuna hengensä, sillä ikään-kuin kuvaillakseen — "kaiken jalon maan päällä huokuvan ainoastaan myrskyillä, ja kaiken jalon lopun olevan käärityn, niin tekiälle kuin katsojalle, tiettämättömyyden pimiästä udusta kudottuun kuollo-paitaan."
Koi kylvi ruusunsa kannelle, meri rusotti, alus torkku laineella.
—n. —r.
Satuja.
1. Hirvi ja Sarvensa.
Hirvi lähteen partaalla seisoen katseli kuvaansa ja sano: "voi kuinka olenki kaunis! ja nuo julkiset sarvet; semmoisiapa ei ole itsellä jalopeurallakan. Jalkani ainoastaan ovat vähä hoikkalännät ja auttaisivatpa ne lyhempänäki." Samassa tuli jousimies koirinensa. Hirvi juoksi pakoon ja ennättiki kuinka kauas koirilta, niin kauan kun lakiata kesti, vaan metsässä estivät sarvet, ja koirat tavaten purivat hänen kuoliaksi. Wähä ennen kuolematansa oli sillon hirvi lausunut: "voi typeryyttäni! jalat, joita äsken moitin, minun pelastivat, sarvet, joita kiitin, saattivat surman suuhun."
Kiitä huomenna hevoista, vuonna toissa morsianta.
2. Karhu ja Jalopeura.