MEHILÄINEN W. 1837.

Syyskuulta.

Kehotus laulamaan

Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä äijin äännättele,
Kun viisin vyötettänehe, 5
Kuusin kengiteltänehe,
Surman suitset suun eessä,
Surman päitset päälaella,
Surman ohjat olkapäillä.
Laula, laula, kieli keito! 10
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula,
Etkä silloin äijin äännä,
Kunsa vieähän viluhun,
Pakkasehen paiskatahan, 15
Lauta alla, toinen päällä,
Kupehella kummallai.

Laula, laula, kieli keito!
Suu kurja sulin pakaja!
Etpä sillon laajon laula, 20
Et sillon paljon pakaja,
Tuonen tuopin tuomisilta,
Manan kannun kantimilta;
Kehnot siell' on tuopintuojat,
Kannun kantajat katalat.' 25

Jälkimaine. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.

Pieksiäisen Panettelemasta, Hämettä Häpäsemästä.

(Wasten Waaraslahden Kaisan Runoa, Elokuun Mehil. 1836).