Oulusta Elokuun 5:nä päiväna, vuonna 1837.
Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä, mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W. Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen; sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten, että nykyisten Toimittajain mieli.
Muuan Mehiläisen Lukioista.
Tarina Ketusta ja Hukasta.
[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla pantu.]
Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän. Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään, yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä, siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän, kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää," vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." — Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan: "elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki, vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!" Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen." Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi, kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä. Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan, jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni, otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki, kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih, sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan." Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään; anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.
Satuja.
1. Kurki ja Riikinkukko.
Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat, kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan, kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi paikalle häpeämään.
Ei näkö työtä tee, kauni kaskea rovitse.