Jälkimaine. Muutamia paikkoja olemma tässä edellä luettamasta runosta pois heittäneet, josta sen tekiä, räätäli Olovi Karjaliini Liperissä, ei pahastune. Myös olemma muuttaneet sanat: kahtomaane, kulkemaane, juntsimaane jne. tavallisempaan kirjapukuunsa (k. v. 33, 40, 67), mutta sanat: jouvuttiinsa, pistiinsä, työntiinsä, selventiinsä, (k. v. 156, 165, 166, 205, 206), ovat niin Karjaliinin omaa kirjoitusta myöten jääneet, vaikka tavallisempi olisi kirjoittaa: jouvuttihen, pistihen, työntihen jne.
"Suru Runot"
"Herran Kirkkoherran Iin pitäjässä, Herran Hendrik Suntin Kuoleman ylitse, joka tapahtui 30 päivänä Heinäkuussa vuonna 1797; kirjoitettu Kellossa 12 päivänä Elokuussa."
Esipuhe.
Surulauluja surussa
Iissä kansa kaivannepi,
Joilta joutui nyt lepohon
Kirkkoherra kiireheltä,
Josta jotaki jutella, 5
Tekis mieli muistutella,
Waan ei käänny kehno kieli,
Kieli kehnon Kellolaisen.
Sanon kuitenki sanoilla,
Ylen yksinkertasllla: 10
Empä kiitä kiivahasti,
Yli määrän ylpiästi,
Toen kuitenki toistan,
Puhun poies puolestani,
Tahi annan asian puhua, 15
Toen juuri julki tulla.
* * *
Nämät Iissä ilmantuivat,
Kovin koskevat sanomat,
Ett' on kuolema kumonnut,
Esimiehen ennättänyt, 20
Jota ei luultu luonninkana
Näinä päivinä näkyvän.
Niin nyt kuolema kovasti
Meiltä kiskoi kiirehesti
Kirkkoherran kiitettävän,
Jota suuresti suremma, 25
Jota kauan kaipajamma,
Waikka en saattane sanoilla
Ikävätä ilmoitella,
Walitusta vanhempien,
Lasten suulla surkutusta. 30
Woi kun kouristi kovasti,
Woi kun kuollo kompastutti
Taitavan taluttajamme,
Ylen hyvän ystävämme,
Jok' oli nöyrä nuorten kanssa, 35
Warsin rakas vanhemmille,
Puhutteli pienet lapset,
Orvot lesket lempiästi.
Sanankuuliat sanovat,
Monet tuota tunnustavat, 40
Kuin oli taitava tavoissa,
Kaunis kanssakäymisissä,
Koko korkia opissa,
Koko kuulu kunniassa.
Kun se sattu saarnatyöhön; 45
Opin oikian osasi,
Selitti sanat salaset,
Wertaukset verrattomat,
Lohutti suruiset mielet,
Ilahutti itkeväiset, 50
Nöyrät rauhalla rakenti,
Kovat lailla langetteli;
Jakoi kaiken kansan päälle
Hyvät neuot hyödylliset.
Ja kun astui alttarille, 55
Silloin kaikkui kaunis urku,
Kulki kurkku, raikkui rinta,
Helisi se Herran ääni.
Tokiko toista sen siahan
Samanlaista saatasihin, 60
Waikka kulkis kutsumiehet,
Warsin hartahat hakiat,
Waeltaisit valtakunnan,
Kirjat kiertäen menisi,
Yli maamme matkustaisi. 65
Ei se viskonut vihoja
Katsannolla karmialla,
Eikä saattanut sanoilla
Olla kolkko ollenkahan.
Onnessa oli totinen, 70
Wahva vastoinkäymisessä,
Kaikissa hyvin tytyvä,
Osallensa oikialle.
Ei sitä rakkaus rahoin,
Tavaroihin taltutellut; 75
Jakoi orvoille omansa,
Waroistansa vaivaisille,
Jotka hautahan halulla,
Mullan alle muistelevat,
Kirkkoherrasta puhuvat, 80
Sinne häntä siunajavat,
Koska he talvella kovalla,
Parahilla pakkasilla,
Suntin lammasten nahoilla
Lantehensa lämmittävät. 85
Wielä muuten muistelevat
Opetukset onneksensa,
Kuinka käski kiivahasti
Pajeta pahoja töitä,
Kuinka vahvasti varotti 90
Wajeltaissa valvomahan,
Kaikin voimin karttamahan,
Synnin suuria vikoja,
Omantunnon turmioita;
Josta joutuva olisi 95
Armo julkisen Jumalan
Kautta pojan kallihimman,
Kautta ansion avaran,
Lunastukseksi luvattu.
Tämä herra hengellinen 100
Kokonaista kolme vuotta
Kuudenkymmenen ylitse
Kulki täällä kunnialla,
Warsin sievästi vaelsi,
Wielä päivän viimeisenki 105
Wirantöissä viivytteli.
Waan ei kello yhtätoista
Yöllä taitanut tavata,
Koska heitti Henterikki
Sunti suuren seurakunnan, 110
Päätti juoksun jumalisen,
Kilvoituksen kiivahimman,
Ruunun kallihin käsitti,
Armopalkan parahimman,
Saanut armon armiaalta, 115
Lasten hengen laupiaalta,
Uuen mielen, uuen kielen,
Uuen uskovan syämen;
Kuollo siirti nyt sisälle,
Karitsaisen kammiohon. 120