Lauluja
Wieläki pränttäyttäissämme vihkon lauluja, panemme tähän, esipuheen asemesta, seuraavan, muutamalta ystävältämme saadun, lähetyskirjan:
"Wiimmeisen kirjoituksesi kautta olen tullut tietämään, sinulla olevan vielä paljo runoja ja lauluja, joita et pidä juuri sen veroisina, että rohjeta niitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle präntättäviksi antaa, mutta joiden kuitenkaan et millään muotoa sallisi pränttäämättömiksi jäämän, koska ne kuitenki paremmin ja selvemmästi kun mitkään muut nykyisemmät, vieraan opin päälle perustetut ja muukalaisten esikuvain muotoon mukaillut, laulut, ilmoittavat Suomalaisen runokeinon omituista luontoa ja ovat ikääskun siemeniä, joista luulet täyden touvon saattavan aikaa voittain karttua, jos ne vaan tulevat kylvetyksi, ennenkuin ne vieraat rohdot, joilla moni tänä aikana tahtoo runokeinoamme saastuttaa, ennättävät siihen juurtua. Miettien siis lähettää niitä Mehiläiseen pantaviksi, mutta myös peljäten sen lukijain jo entisistä kylläksi saaneen, olet niitä lähettänyt minulle näytteeksi ja pyydät minua ilmoittamaan ajatustani niiden arvosta ja otollisuudesta Mehiläiseen. Minun vastaukseni ei tarvihte olla monisanaisen; jos ne ovat kaikki senlaisia kun ne, jotka olet minulle näytteeksi lähettänyt, ajattelen minä niiden arvosta samoin kuin sinäki, pitäin niitä ilmi annettavina jota pikemmin sen parempi. Sillä vaikka joku niistä on kukatiesi vähän liaksi keviämielinen ja avosuinen, eivät kuitenkaan ole nämät virheet tavattomuuden ja hävyttömyyden riettaudena pidettävät, vaan lapsuuden ja viattomuuden avoimeen ja vähän ylimieliseen puheen laatuun verrattavat. Tästä ei ole tarves muistuttaa ketään, joka tuntee niiden maanpaikkain, joista nämät laulut ovat, Jumalan kiitos, jotenki puhtaina säilyneet tavat, ja joka, tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämäkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot. Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkautensa. — En tiedä, lienenkö liiaksi rakastunut Suomalaisiin lauluin — sen tiedän, että, jos ne ei ole istukkaita, vaan paikallansa kasvaneita, ne minusta ovat, nykyisten sivistettyin kansojen samanaineisiin lauluin verrattuina, niinkuin luonnon helmassa kasvavat kukat maalatuista tilkuista tehtyjen kukkain rinnalla. Niillä on Greikalaisten paimenlauluin luonnollisuus ynnä Kristillisyydeltä kasvatetun ihanan ujouden eli häveliäisyyden kanssa. — Sentähden en luulisi Mehiläisen lukijain niihen vielä peräti kyllästyneen, vaikka en myöskään saata toivoa niiden olevan kaikille yhtä mieluisia. Kehoitan siis sinua niitä Mehiläiseen panemaan, luullen, niinkuin sanot itsekki, vaikian olevan arvata siihen panna jotakin, jolla olis vakinaisempi arvo, ja joka olisi usiammalle lukijalle otollinen. — — —"
Tyttöin Lauluja.
Elsa.
Täm' on vuosi tällä lailla, toinen vuos' on toisin —
Kunpa kultani tulisi, ma ilosempi oisin.
Ei oo kultani kotona, eik' oo äsken ollut,
Enkä tieä tyttö raukka, vaikka jo oisi kuollut.
Tuollapa minun kultani sen suuren meren päällä,
Wuos' on sitte siirtynyt, kun viimeksi kävi täällä.
Kohta taitaa talvi tulla, järvet ompi jäässä,
Minun kultani kaukana ja pitkän matkan päässä.
Lumipilvet kulkevat sen vanhan tavan vuoksi,
Woi jos pilvi kantaisi mun oman kullan luoksi.