ja myös kuinka Sammon ryöstettyä jälkeenpäin oli
- - - "polo Pohjolassa, Elo leivätön Lapissa."
Tätä arveloamme myöten olisivat Karjalaiset vanhain runojensa synnyntäaikana asuneet, ainaki osittain, likempänä Wienajokea; olleet miksei heki sillon joku lahkokunta niistä yhteisellä nimellä niin kutsutuista Permiäläisistä; vaan jonkun ajan maksaneet veroa toiselle Wienameren rannoilla asuvalle Permiäläisten lahkokunnalle, Pohjolaisille (siksi kun Wäinämöinen heidät vapautti). — Tiettävästi joutuivat Karjalaiset eli Permiäläiset sitte Wenäjän vallan alle ja saivat jonkun tiedon Kristinuskosta noin tuhat vuotta Kristuksen syntymästä. Wäinämöisen elämä, seikat Pohjolassa, muinasrunojen synty j.n.e. mahtavat siis ollakki aina sitä aikaa vanhempia.
Laulusta.
Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinki ilo ja huoli (suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan iloisempiin ja huolellisempiin. On kyllä muissaki tiloisa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin, kuin näissä kahdessa.
Sitä kansaa kyllä ei löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjasilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonki mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä asuntonsa yhtähyvin, kun Euroopan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hovissa, kun talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa, kun orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla, kun vanginki luona kahleissansa.
Mutta vaikka onki laulu kaikillen tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi, kun toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kun toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että erinomattain itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kun yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toinen sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja ilonen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotosin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi tähdellisesti, havatsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seurohin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havatsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Sillonpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:
"Anna akka rätsinäni,
Työnnä pois punakeräni!
On jo virttä neuomatta,
Sekä saamatta sanoja;
Kyllä huoli virttä tuopi
Kaiho kantavi sanoja,
Mure muita lausehia,
Mielalani arveloita."
Kuinka ovatki ystäviä toinen toisllensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:
Kuka kuuli laulavani,
Luuli olutta juoneheni,
Taaria tavanneheni;
En laula olven halulla,
Enkä taarin tarpehella —
Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakkopäivissäni.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan
Waivanen vaeltamahan,
Huolellinen laulamahan.
- - - - - - - - - -
Mistä tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen? —
Tuosta tunnen huolellisen,
Arvoan alasen mielen:
Huolellinen laulevi,
Huoleton huhuelevi.