Esinnä sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan ottavi, menevi, katsevi j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla: ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. — Itsekullaki Suomen kielen Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa. Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa (Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat (Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.) todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe, sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi, ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi (-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana. Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki, että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä, joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa koan, oluen j.n.e. v usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat kovan, oluven j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: poikoahan, poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa j.n.e. Wielä seki asia on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä tahallinen, niinkun sanotaan ottavat, menevät, katselevat j.n.e. ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. & Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka katseleva tavallisempi kun katselepa. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella ottava, katseleva, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä äänikkeellä sanoa ottavi, katselevi, jolla tavalla enimmästi kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva, muusta kun pilauneesta kielitavasta. — Ne nyt ovat mainittavimmia syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.
Toiseksi kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan: ele, ellös, elköön j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: älä, ällös j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on sanaa ele, ellös, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan älä, ällös? Eikö se epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et, ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön j.n.e. Niin miksi sitte tässä johdesanassa e vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi ä? Niin luulemma, että sanat älä, ällös j.n.e. ovat alkuansa äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä, Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.
Kolmanneksi arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa kuin eikä kun (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa jo edellisestäki sanasta ele, ellös kirjottaneeni. Kuin (kuinka) on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta ku Monikkoluvussa, Wälikkäsanan tapaan (adverbialiter) käytetty; kun Hallinta- (Genetiv.) eli Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla käytettävä; kuni muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan kaikin paikoin, käytetään sanaa kuin niiden toistenki siasta. Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. sen saapi sanottuansa, kuin on ilman oltuansa (pitäis olla: kun on i. o.); kuin mun tuttuni tulisi (p.o. kun mun t. t.); parempi jäämä, kuin uupuma (p.o. kun uup.) —
Neljänneksi katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian (Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa hevoseta, leivätä, tanhuata j.n.e. kun hevosetta, leivättä, tanhuatta. — Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä, paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu. 2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten k, p, t katoamisesta eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot sen alkuperäsin kuuluneen hevosettaka, leivättäkä ja siitä sitte loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun hevosetak, leivätäk ja kerakkeen k puoli h:ksi, (') muutamalla hevoseta', leivätä'. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään ainoastaan hevosetta, leivättä, Sillä voittivat vielä senki, etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.) hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun hevoseton, leivätön (alk. hevosettoma, leivättömä).
Wiidenneksi oudoksut sanoja mikäli, kukali j.n.e., jonkalaisia välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: Sikäli vesa väetsen, kukali itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa: sitä myöten vesa väeksen, kuta myöten k. k. Arvelisimma niiden ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi. Semmoisia ovat nykyään jo mainitut mikäli, sikäli, kukali ynnä monein muiden, niink. täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli, loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli j.n.e.
Kuudenneksi muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti, Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän, joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin vallassaan, ettäpä kirjoittavat Romi-ki, eikä Roma (oikeemmin: Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina, lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas (Jonaan), Lukas, (-kaan), Kaarlo, Wilppu, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi. Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet aaluni, hamni, sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki, Siimoni, Salomoni, Jonas (Jonaksen), Kaarli, Wilippi j.n.e. Waan kummatka ompi luontevammat? — Greikalaisten ja Latinalaisten nimien suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä. Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen, joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)
MEHILÄINEN
W. 1839. Marraskuulta.
Graeca sunt; non leguntur.
(Lisää Lokakuun osaan.)