Kaipas suuttu sunnuntaina
Eukollensa ensistäänki,
Heinistä häjyn tavalla;
Sitte nosti noian väen,
Ja kirosi kauhiasti.
Otti hattunsa omansa,
Jonk' oli turkista turannut,
Myssyn päälle myyvittänyt,
Huonon päänsä hoitajaksi,
Kopristi kovasti kiini,
Löi lietehen lujasti,
Palamahan paiskahutti; —
Itse istuvi tuvassa,
Pöyän päässä pöllöttävi,
Walittavi vaikiasti:
"Ei ole aikaista älyä,
Eikä tointa täyellistä,
Mulle annettu ajassa,
Suotu suurelta isältä —
Suuttuvatpa suuremmatki,
Wihastuvat viisahatki.
Ei ne hattua hajota,
Polta myssyä poroksi,
Niinkuu mie polonen poika
Poltin myssyni poroksi,
Hatun ainoan hajotin,
Paratulla pakkasilla,
Jätin pääni paljahaksi."
* * *
Kaipas suuttu kauhiasti
Wirsistänsä viimeisellä,
Puhu tuimasti Kokille,
Siroselle siiristihen,
Wielä veitsensä vetäsi,
Puserteli puukkoansa,
Siroselle siitä syystä:
"Sie paljo pajassa lauloit
Wirsiäni viekkahasti;
Waan mie laitan lautamiehen
Keräjihin kutsumahan.
Esivallan eessä käyttä,
Saatta sakkoa samassa —
Kolme riksiä Kokille,
Siroselle siitä puoli,
Puoli Pulkkilan pojille,
Annetaanpa Antillenki,
Laamaselle laitetahan,
Saman sakon maineita,
Warvarill' on vahva rauha."
(Kerimäeltä.)
Jälkimaine. Kaipakseen sopii sanalasku: mies mennyt, liha lahonnut, töitä maassa mainitaan.
Tarina Abrahamista.
Abrahami istui majansa ovella ja odotti vieraita, joita hän mielellään otti vastaan, syötti, juotti ja majautti. Kerran tuli vanha ukko, vuosistansa ja vaivoistansa köykistynyt, saua kädessä, hänen tykönsä. Abrahami käski hänen astua sisään, pesi hänen jalkansa ja asetti hänen iltaselle. Mutta kun näki, että ukko syömään ruvetessa ei siunannut ruokaa, niin kysyi, miksi ei palvellut ja kunnioittanut taivaan Jumalata. Ukko vastasi ei tietävänsä muusta Jumalasta, kun tulesta, jota hän palvelisi ja kunnioittaisi. Tästä vastauksesta närkästyi Abrahami, ajoi ukon ulos ja antoi hänen siellä olla yön sateessa ja vilussa. Mutta kun ukko oli lähtenyt tuli Jumala ja kysyi Abrahamilta, mihin hän oli vierahansa pannut. Abrahami vastasi, ajaneensa hänen ulos, koska hän ei tahtonut palvella ja kunnioittaa taivaan Jumalata. Silloin lausui Jumala: "voi sinuasi, Abrahami, kun yhtä yötä et tainnut ukkoa kärsiä ja minä olen häntä jo sata vuotta kärsinyt!" Nyt lähti Abrahami, kutsui ystävällisesti ukkoa jälle majaansa, holhoi häntä kun parasta vierasta, jutteli mitä Jumala oli hänelle sanonut ja sai sillä seka muulla opetuksellansa ukon pakanallisesta tulen palvelosta luopumaan ja ainoahan taivaan Jumalaan turvaamaan.
Kärsivällisyys.
Muinasella Greikan viisauden tutkijalla, sillä mainiolla Suokratilla oli toranen akka Santippa nimeltä. Suokrati tavallisesti ei vastannut hänelle mitään, vaan antoi torua, siksi että vaikeni. Mutta tästä miehensä vaiti olemisesta vaimo muutamasti niinki suuttui, että viskoi maljan vettä hänen päällensä. "Sen minä tiesin, että piti jyrinätä sateen seuraamaan", sanoi sillon Suokrati ja pyhki kasvonsa kuivaksi ja rupesi sen jälkeen jälle työhönsä.
Wakuus.