SYYSTALVEN ILTA
Sügistalve õhtu
Talviaurinko taas pilvipesähän painuu, vieras, heikko häivä ylitse kalpean maan tuhkankarvaisna hiipii himmeten hiljaa.
Kaukaa kuultavi veet vaiti, kangistuneina,
rannan tyhjän puolla.
Lunta lauhasti luo, hienot, leijuvat hiuteet
ylhäältä lankee.
Salon sinehen päin, hiljaisuudesta usvan
mustat linnut lentää,
pahaa tietäen ne vaakkuu sankoissa sarjoin,
pitkissä parvin.
On kuin sieluni taas taakan tuntisi oudon, vieraan varjon lailla, raskas raukeus kuin maahan murtavi mielen vaipuissa valon.
HIETASÄRKÄLLÄ
Luitel
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri, yksin somerolle istuiksen, kauempan kevään sinertävän tumma meri häipyy kaukomielin kohisten.
Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.