Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista, oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä, heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta, että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi salomökeilleen vierailemaan.
— Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja, kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
— No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta sitten et uskaltanut etkä hennonut?
— Nyt jään.
— Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle…?
— Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita, mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa. Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei jäisi korpeen kuolemaan — Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut uudelleen ehdoittaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle äkkiä kysymyksen:
— Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida lappalaistyttären?