Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo kiirehti nuorille avuksi:
— Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli, pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
— Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin, sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.
Illasteltuaan uutistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville salolaisille lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän jo kännnyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui uuden tuvan kehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille. Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä, katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle, vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään, joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.
(Margareeta.)
KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.
Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä sikeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää — siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitä vastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä, jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä ja kiihkomielisenä harkiten muuanta mieltään rasittavaa huolta. Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä hänen sileiksi ajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan hänen viereensä ja virkkoi: