— No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli meidän olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette aina.
— Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään, ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa keskustelussa.
— Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kuin he istuvat meidän paikoilla — ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutti Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi varsin vihaisena, toruen poikaansa:
— Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies? Jotakinhan täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimäisen arvosijan, joka kaiken oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitä paitsi jo sovittu.
— Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. — Nyt vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. — Kuinka, voitte uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja, Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja varkain asettumaan isän sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan — arvokkaasti ja tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja puolisoaan; jälkimäinen ratkesi itkemään, nyyhkien: