Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti kursailematta ensimäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
— Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku kurkussa:
— Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu? Nyt he vastustamatta asettuvat ensi penkkiin…
— Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä kiirehtien askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan kahvaa, hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi, harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten oikealla, sukupuolieroitus oli hyvin tarkka. Omat erityiset penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut punaisella veralla — ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut kirkossa. Juuri tuota ensimäistä noista punareunaisista penkeistä olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden — kahta perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan tapahtui: puoli juoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä hänen rinnallaan, ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihaisinta uhkaa. Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan, ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja pidättivät pelästyneinä henkeään.
— Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini? virkkoi vihdoin aatelisrouva Sass, koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain vastaan: