— Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. — Ulos, ulos kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden, kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa pienet sakot kirkon rahastoon.
Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon, silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys penkkisijoista.
(Margareeta.)
SEITSENOIKEA.
Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä. Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla, lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
— Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän taivaalta.
— Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:
— Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan. Laskumies oli heilläkin ollut venheessään — niin tuli ajatelluksi — selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja selvällä päällä myöskin — ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni… Kuuntelimme sen vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin juuri tyyneys.