Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän huusi kuin lipullistaan komentaen:
— Syrjään, maanmoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan ole miekkaansa paljastaneet.
— Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. — Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellään, vaan toisella hän tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: — Sisään, naiset, Sabelstjernain paikalle!
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voiton varmoina nousemaan avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmi tappelussa virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan, lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virsi, tyrehtyi ääni kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään, uskaltamatta mennä palauttamaan häyriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus, sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo, nähdessään, kuinka hänen temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevalla äänellä varottamaan:
— Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka…
Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin retinalle. Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs kilahteli kimakasti… Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään käteensä, ja verta vuotaen vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana, penkin ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle, yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimäisen sijan kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimäistä sidettä verta vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se, että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa…
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun nojaten pystyyn ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja, ennenkuin ääni lähti kulkemaan.