VIKKKU.
Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen ja latausvärkit olivat vinnillä, — epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt, Virkku paha! Ja lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä. Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita. Aurinkoa ei näkynyt ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikottain kuin aava meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.
Virkku, — silloin se oli vielä hyvissä voimissa, — tulla tupsahti rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.
Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väki oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut lähtöä ja juuri sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku vaan päättänyt pikimmältään pistäytyä toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma oikotie, niin että koko retki saattoi kestää vaan silmänräpäyksen. Toisessa talossa ei ollut näkynyt elävää sielua, ja merkillisintä, ettei Vahtiakaan mistään löytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku puolestaan silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse. Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa häneen ja pelkästä hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen kanssaan; hyppeli vaan niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään toisen suuta.
Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa oikotietä myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään!
Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti sattua!