Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokaisi pitkään ja ummisti silmänsä.
Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä kovin masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan tosin ollut hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia myöten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä loppuosa päivää, jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku, keskellä kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mikä istui kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin silitti omalla lämpimyydellään.
— Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!
Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: "seh, Virkku, se-seh, tule tänne!"
Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa kiikkulaudalta: "Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku seh, seh Virkku. Jaa, jaa!"
Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.
Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti elämästä, nautti joka henkäisyllä, nautti niin että kostea, kylmä nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa sihisten hänen ohitsensa.
Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä, naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä kielellään missä tarvittiin; sitte taas huokaisi, nielaisi nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.
Vaan kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä silmänsä.
Kaukaa — kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa airojen loiske.