Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.
Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin. Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät, — tarkkakuuloisinkaan ei olisi vielä mitään kuullut, — ja hänestä näytti joka hetki että nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä hetkellä vene tulee niemen takaa.
Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.
Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin piili pitkin rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.
Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takasin ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.
Mutta mitä hän silloin näki?
Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskean kellertävine suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt kuvailee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!
Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä. Jäykistynein jaloin se teki muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi ja katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja oikealle. Sen sisimmästä sydämmestä tunki esille huonosti salattu murina.
Pshiuu — pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan. Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.
Vahti tietysti ensimäisenä.