Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli tehtävä, — jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin tehdä tämmöisissä tapauksissa: Vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi, painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua altapäin, nuolasi sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli, kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi jalkojen välissä häntä.
Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyyksiä, nähdessään nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.
Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.
Miehet kulkivat heidän ohitsensa.
"Katos noita", — sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: "vau, vau! Pitäispä teidän kerta koetella voimianne, vau, vau!"
Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin päälle pani samalla tavalla: vau, vau! "Kyllä tämä meidän Virkku Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!"
Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkotettiin, katsoivat vaan kumpikin tahallaan eri suunnille.
Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät nyt hekin, ja joku heistä sanoi:
"Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!"
Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen maahan ja tulivat häntää heiluttaen kukin heittäjänsä luo.