Parasta on, kun ei katsele koko kemuja.
Ja Aatu vetäytyi ovelta ja sulki sen, ettei edes keitoksien hajutkaan päässeet häntä häiritsemään.
— No, eikö Aatua vielä nälätäkään? — kysyivät siirtolaiset, kun syötyään rupesivat tulemaan makuulle.
Aatu laittoi silmänsä sameiksi ja huokasi vaikerrellen. Hän aikoi koko matkan ajan näin teeskennellä sairasta, että pääsisi heiltä rauhaan. Kahtena seuraavana vuorokautena hän virui enimmäkseen vuoteella eikä tullut katsomaankaan, kuinka muut söivät.
Viidennen vuorokauden aamuna oli Aatun niin huikaiseva nälkä, ettei hän enää voinut pysyä piilossa, vaan tuli katsomaan päivällisen syöntiä ruuman kannelle. Hän asettui istumaan nurkkaukseen koottujen pakkilaatikkojen päälle, josta näki kaikki.
Hän oli mennyt nälästä kalpeaksi, silmät räpyttelivät ja luomet olivat punaiset. Huuliaan hän piti tiukasti yhteenpuristettuina, silloin tällöin vain vihaisesti sylkäisi kuivasta suustaan hitusen syljen vaahtoa. Nälkä oli hänen edessään niinkuin ääretön haikea tyhjyys, jonka keskellä hän itse oli, ja jonka pinnalla, jossain kaukana — kaukana, peukalon kokoiset, tyhjänpäiväiset ihmiset mässäsivät ja melusivat laivoineen ja Amerikan matkoineen.
"Älä lannistu!" — puhui hän itselleen rohkaisevasti. — "Kestä, kestä! On sitä pahemmissakin oltu! Entä se Amerikan tohtori! Jos yksi on kestänyt neljäkymmentä vuorokautta, miksi ei toinen kestäisi neljäätoista! Neljätoista vuorokautta, suurikin asia! Ja taas kun kerran ollaan Amerikan laivasillalla, ei sitten enää hätääkään. Veli Parantainen siellä seisoo odotellen kädet lakkarissa. Se poika se syöttää osaa. Laittaa varmaan oikein Amerikan puuroa, valkoista riisiryynivelliä ja voiheraa tipahuttaa joukkoon ja joka nielaisun päälle lämpimällä maidolla käskee kurkkua huuhtaista. Niin-i!"
"Kah, nytkö ne jo lakkaavat syömästä. Ohhoh, kylläpä se pian kävi. Merkilliset ihmiset, kun jättävät lautaselle parhaat herkut syömättä, tuommoisia rasvaisimpia, keltaisen vaaleita käppyräisiä rustolihoja, jotka hampaissa niin somasti narskahtavat. Kun on vain oikean miehen hampaat eikä mokoman väen!"
Aatun nokan edestä se sinipuseroinen piika korjasi suureen läkkivatiin kymmeniltä lautasilta mehukkaat jäännökset. Ja kaasi jonnekin isoon saaviin.
"Onkohan niillä sikoja täällä laivassa, joilla noita tähteitä syöttävät. Ja miksei olisi? Paisuu se sika vähemmistäkin herkuista. — Perhana!"