Hangossa hän söi viimeisen kerran, ja tätäpä valtavaa ateriaa kaikki siirtolaiset ihmettelivätkin. Olihan itsekukin heistä nähnyt eläessään syömäreitä, mutta ei tämän vertaista vielä kukaan. Kun Aatu nousi siitä ruokapöydästä, oli hän totinen ja vähän väärä, sillä paljo ruoka ei antanut hänen oikaista itseään. Aatu oli syönyt neljäntoista päivän varalle.
Lähdettiin laivalle.
Onnellisesti päästiin passiputkain välitse. Seistiin jo laivan kannella. Jo taukoaa nostokoneiden ääretön, ratiseva pauhu. Lastimiesten huudot ovat vaienneet. Laivan laitakaiteet ovat suljetut. Kuuluu ainoastaan tuulen vingunta mastoköysissä ja levottomain satamalaineiden lotina laiturin lokeroissa. Jo erkanee pihisevä laiva rannasta. Lakkeja heilutetaan, liinoja huiskutetaan, ja kohisevana kohoaa lähtölaulu siirtolaisten sakeasta laumasta. Kaikista jäävistä laivoista ja pienistä, selälle ankkuroiduista aluksista huiskutetaan hyvästiä, kun Amerikkaan vievä mahtava laiva ui ohitse. Viimeisessä saaressa vielä kivenlouhijat pyörittelevät lakkejaan ja hurraavat lähtijöille.
Aatu seisoo ylimmän kokan kannella. Syöty ruoka on häneen ajanut ihmeellisen tyyneyden. Tässä hyvästijätön tuhansien tunteiden purkautumisessa seisoo hän yksin vakavana, kopistelee vain piippuaan kokan pyöreään rautakaiteeseen, nauttien omasta miehekkäästä liikkumattomuudestaan. Hän kuulee ankaran tuulen vuoksi ainoastaan silloin tällöin jonkun lauluäännähdyksen alhaalta ruuman kannelta. Hän on kääntyneenä laivan menosuuntaan, Amerikkaan päin.
Jo tullaan ulapalle. Lyhyet ja vihaiset satamaveden laineet vaihtuvat pitkiin, huoneen korkuisiin aavan meren aaltoihin. Kokka alkaa omituisesti kohoilla, ja sitten taas laskeutuu hitaasti alas sihisevien aaltojen väliin. On niinkuin olisi keinussa. Jo pitää Aatun horjahtaa tanakasta hajasääri-asennostaan, jo pitää käydä käsin kaiteeseen, ettei kumolleen keikahtaisi.
Kun hän siitä vihdoin kääntyy katsomaan, nauretaanko hänelle, niin ruuman kannella, jossa äsken vielä siirtolaiset laulelivat, ei ole enää ketään. Kaikki laulu on vaiennut. Joku harva merimies toimessaan kokoo köysiä. Ylhäällä komentosillalla kapteeni käyskentelee navakasti edes takaisin, takinkaulus nostettuna, ja perämies seisoo liikkumattomana vasten vinkuvaa tuulta. Aatua huimasi merkillisesti.
Hän kiipesi alas kokan kannelta, pidellen molemmin käsin kaiteista. Ei hän osannut pitelemättä askeltakaan ottaa. Laiva heilahteli niin, että oli toisinaan kuin kyljellään. Aatun oli päästävä kannen yli ovelle, joka oli toisella laidalla. Hän aikoi madella sinne nelinryömin. Mutta ennenkuin hän ehti perille, pyörrytti hänen päätänsä surkeasti, eikä hän enää ymmärtänyt, minnepäin oli mateleminen, ja rupesi onnettomasti voihkamaan. Laivamiehet hänet siitä korjasivat makuulle muiden meritautisten joukkoon. Aatu makasi horroksissa kokonaisen vuorokauden. Sitten heräsi, pää kiveä raskaampana, ja tunsi vielä elävänsä ainoastaan siksi, ettei hänen sisässänsä, paitsi hänen omia varsinaisia sisälmyksiään, enää ollut mitään ylenannettavaa.
Vasta toisena vuorokautena hän jaksoi vähän nostaa päätänsä. Mutta kas, iltapäivällä tyyntyi tuuli ja Aatu tuli yhtäkkiä terveeksi. Hän nousi istuilleen ja näki pyöreästä ikkunaluukusta, että useimmat siirtolaiset valmistuivat illallisille ruuman kannelle. Silloin hän ensi kerran pani tupakan ja tuli paitahihasillaan katsomaan sitä merkillistä ruoan jakoa. Sinipuseroinen, valkoliinainen, muheva neiti seisoi keskellä siirtolaisjoukkoa ja molskahutteli suurella kauhallaan soppaa vateihin, joita he hänen eteensä kuroittivat. Paljon sitä tuntui saavan.
Nälkä huikaisi Aatua.
Että se perhanan meritauti olikin hänet niin tyyten tyhjentänyt!