— Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin ikkunasta katsomaan.
— On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla kaikki muut puut poltetut.
— Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.
— En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä ympäri.
— Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa niin vähästä alusta, huomautin.
— Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä. Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin ihmeeksi.
— Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni toiseen polveen.
— Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä, oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.
Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.
— Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata katsellen.