— En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.
— Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.
Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.
— Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.
— Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.
— Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä. Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven, niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun onnellasi".
— Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.
— Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen (vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan. Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"
— Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman puhetavan?
— Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.