Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt vallan, hän oleskeli vain kaduilla, satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.
Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin hänet piammiten laitokseen — onnellisinta mitä hänen mielestään hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään, sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa, kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.
— Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?
— En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt. Hän katsoi minuun ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa luottamusta hänen sanoihinsa.
Seuraavana keväänä me erosimme.
Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja korviini kuuluu:
— Opettaja, hyvää päivää. Se oli Nyyri.
— Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?
— Hyvin menee.
Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.