KANNA RISTISI!
Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat kumminaan katsoa.
Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan isäntärenkiä.
Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.
Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen naisen silmissä! — Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin — kerrankin! — jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…
Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?
Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut… panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!
Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:
— Nyt se sen teki! Nytpäs teki! — ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän: