— Senpä sen, jota on aina uhannut… sen se nyt teki!
Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimäiset savut saatuaan:
— Eukostaanko se Antti puhuu?
— Siitähän minä taas… lienen tuosta jo paljonkin valittanut… tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan… onhan tuota rovastinkin puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt… ei ole kuin äitynyt vain entisestään… milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse… vaan nyt se oli vähällä polttaa!
Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti suusta piipun luu:
— Polttaako?
Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.
— No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin… elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
— Sait sammumaan?
— Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä sain ensi hätään.