Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
— Mitä olet aikonut tehdä?
— Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?
— Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?
— No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti. On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla… ja siellä on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa syyniin. Ja entäs tämä?
Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.
— Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.
Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa aikomuksessa polttaa ja murhata.
Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa; lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki sitä vaati.
Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja kysyi: