Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta salaa syleillen — toisten hymysuin katsellessa.
"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakaan!" kehaisi Vihtori.
"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!"
"Arvolan tallin takana on aivan samallainen!" huudahti Hanna, osottaen kädellään sinnepäin.
"Ja tuolla — näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!"
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten, kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain tähden.
He nyt astuivat — — —
(Pakolaiset.)