Synt. 21/12 1847 Sotkamossa. Ammatiltaan aikaisemmin seppä, myöhemmin
maanviljelijä. Toiminut kansantietojen keräilijänä S. Kirj. Seuralle.
Julkaisuja: Korpelan Tapani, Huutolaistyttö, Kahleeton vanki,
Pietolan tytöt y.m.
METSÄSSÄ ISOISÄN KANSSA.
Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että "ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta."
"Ei ole teissä linnunpyytäjää", sanoi isäni. "Meidän lintumaat ovat siksi kaukana."
"Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään", sanoi ukkeli.
Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun lähdettiin aiottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui teloile ukko ja sanoi, että "tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella".
Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät, kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista, kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut, niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että "laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä."
Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:
"Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun ikäisenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä."
Niin tuumaili ukko, kun käydä köppäsi keppi kolmantena jalkana. Minä vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä näkyi olevan vanhat paikkaiset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa, jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli toinen jalka toisen ristinä.