Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitaisemaan yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että:
"Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä, askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä."
Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:
"Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat."
"Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty", tuumasi ukko, "vaikka ei sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt."
"Miten vanha nyt on äijä?"
"Yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta on minun kerälläni ajan solmuista lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni." Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua teilaamaan kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä jälessä.
Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin suloiselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.
Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin, että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni. Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapaisin pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne. Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.
"Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla", tuumaili ukko. Minä tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.