Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan kumpaisellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä, jonka valkoiset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vain mentiin ja tehtiin tehtävänsä.
(Korpelan Tapani.)
ISOISÄNI TAUTIVUOTEELLA
Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän minulle virrenvärsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin. Ja sillä tavoin meni talvi. Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin luki virrenvärsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät tulevat.
Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun tuumaili harvasteesen.
"Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon."
Sitte hän lausui minulle:
"Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä."
Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.
Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin iltasella.