Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuiset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhoollisen ja ryhdikkään näköinen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.
Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.
Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään.
(Korpelan Tapani.)
TEUVO PAKKALA.
Syntynyt Oulussa 9/4 1862. Yliopp. 1882; toiminut sanomalehtimiehenä ("Keski Suomi", "Louhi"); nyk koulumiehenä Kokkolassa. Julkaissut: Lapsuuteni muistoja, Oulua soutamassa, Vaaralla, Elsa, Lapsia, Pieni elämäntarina; näytelmät Tukkijoella ja Kauppaneuvoksen härkä. Perustanut lasten joululehden Joulukontti; viime teos: Aapinen (1907).
MARI VARKAISSA.
Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!
Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetulta kahvinpapuja syömään. Ja kun se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, niin piti äidin häntä siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltää.
Tuli tuima aika silloin. Jo tätä ennen oli häneltä kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enään koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen siruset myllyn suppiloon, niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä: