— Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osottaa. Siitäkin äkäisellä tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy rippikoulun, niin hän sitte jauhaa aina eikä anna toisten sirujakaan kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tahi yhden ainoan sirun! Sitte ei olisi eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.
— Mutta jos astia onkin tyhjä!
Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän pöydän luo ja repäisemällä kiskaisi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin katseli hän astiaan valikoiden mielessään parhaita. Oli paljon oikein makeannäköisiä ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta tapailemaan, vaan luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, näkyikö äitiä tahi Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, vaan otti summassa, kuin olisi ollut hirveän kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin riiteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi juossut kovasti. Hän vahtasi oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä kuulunut porstuvasta eikä portailta. Hän rauhottui vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tahi Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, vaan häntä pelotti kuitenkin. Yhtäkkiä tuli mieleen, että siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, vaan oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun tuli vakuutetuksi, että siellä ei ollut ketään, meni hän kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin varmuudeksi.