Kamarissa tuntui mukavammalta olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti sängynpääloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa kahvinpavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän muuttui vakavaksi ja, kuin jollekin toiselle selittäen, supatti hän hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain… Tämä yksi kerta ei haittaa… Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja purasi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylki hän murut suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli paljo. Miksi ottikin niin paljo? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin sanoisi hän hänelle kaikki. Siitä tunsi kuin lohdutusta. Mutta kun kolahti ulkona joku, niin säikähti hän niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitte tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuvassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi kahvinpavut siihen, pisti myttyrän uunin väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessä kuuntelemaan porholla korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti, ja kyyristyi sohvan nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, vaan tuntui kuin kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että ovi aukiaa ja sieltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äitiä tulevaksi heti. Hän tunnustaisi äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enään ota eikä tahdo, isonakaan juodakaan kahvia!…
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei peloittanut ollenkaan. — Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin ottaa kahviastian ja avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin ratisevan! Hän meni jälessä tunnustaakseen kaikki. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun hän ei kuitenkaan vasta ota…