Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se yltyi aina kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt, niin sanoi Mari yhtäkkiä mielistellen:
— Minä rupian, äiti, ihan aivan kiltiksi!
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
— Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
— Minkä vuoksi? kysyi äiti. — Haluttaako sinulla kahvinpapuja?
— Ei haluta! Mari purskahti itkemään. — Kuulettehan, ettei haluta!
— Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että hänellä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin aikoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei hänellä haluta. Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, vaan mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut, ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari, kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:
— Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan, hän mielessään näki paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoroon vaaleten.
— Onko tästä otettu? kysyi äiti.